Lähettäjä Lumi Kaarna
Vastaanottaja Ukki
Päiväys 23.1.2016 17:45

Tämä kertomus loppuu kesken, kuten myös toinenkin lähettämäni tarina, mutta aika pitkiä ne kuitenkin ovat. Toivottavasti tykkäät!


Iiris

1.

Iiris makasi vuoteessaan ja tuijotti puunoksia, joiden varjot heijastuivat hänen huoneensa verhottomaan ikkunaan ja sinitapettisiin seiniin. Kuun kelmeä valo loi huoneeseen hopeista hehkuaan. Oli yö, mutta Iiristä ei väsyttänyt.

Tavallisesti Iiris nukkui oikein hyvin. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli kovassa kuumeessa, ja se oli ainoa tila, jossa hän ei usein saanut millään unen päästä kiinni. Hän oli ottanut illalla lääkkeen, mutta siitä huolimatta hän suorastaan hehkui yhä.

Iiris joi hieman vettä yöpöydällään olevasta lasista, kääntyi toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän päätti yrittää vielä nukahtaa. Pienen pätkän hän oli ehtinyt sinä yönä jo uinuakin, mutta sen jälkeen hän oli herännyt ja myös jäänyt valveille.

Uni ei kuitenkaan vieläkään tullut, vaikka Iiris kuinka yritti, ja lopulta hän antoi periksi. Hän avasi jälleen silmänsä ja antoi ajatusten pyöriä päässään, kuten ne aina muutenkin tekivät.

Iiris muisti sen päivän yhä aivan kuin eilisen. Jälleen kerran hänen mielensä tuli, kuinka hän ja hänen äitinsä olivat maanneet vierekkäin sängyssä päiväunilla. Iiris oli ollut suunnilleen 3-4-vuotias. Yhtäkkiä hänen ylitseen oli lipunut kylmä aalto, joka oli herättänyt hänet. Hän oli avannut silmänsä, ja silloin hän oli ensimmäistä kertaa nähnyt läpikuultavan, harsomaisen olennon vanhempiensa makuuhuoneen katossa.

"Äiti!" Iiris oli kiljaissut, ja silloin myös hänen äitinsä oli herännyt sekä pompannut pelästyneenä istumaan.

"Mikä hätänä?" äiti oli kysynyt, ja Iiris oli osoittanut kattoa kuiskaten: "Katso."

"Mitä?" äiti oli kysynyt ihmeissään.

"Etkö näe?" Iiris oli kysynyt hyvin hämmentyneenä. Hän oli ollut aivan varma, että äitikin olisi huomannut olennon saman tien ja häätänyt sen pois. Oli kuitenkin vaikuttanut siltä, ettei tämän mielestä huoneessa ollut yhtään mitään poikkeuksellista.

"Näe mitä?" äiti oli tiedustellut. "Minun mielestäni siellä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha lamppu."

Tuo kommentti oli tuntunut musertavalta. Silloin Iiris oli ymmärtänyt, ettei äiti ollut nähnyt samaa kuin hän. Äiti ei elänyt hänen kanssaan samassa maailmassa. Äiti ei ymmärtänyt. Äiti ei voinut häätää olentoa pois, koska äidille koko olentoa ei ollut edes olemassa.

Tuolloin Iiris ei ollut vielä osannut nimetä näkemäänsä olentoa, mutta jälkeenpäin hän oli ymmärtänyt, että kyseessä oli ollut aave, haamu tai kummitus riippuen siitä, millä nimellä sitä nyt halusikaan kutsua. Iiris oli nähnyt niitä useampiakin sen jälkeen. Hän oli maininnut niistä myös isälleen ja isovanhemmilleen, mutta kukaan heistä ei ollut uskonut häntä, ja lopulta hän oli lopettanut niistä puhumisen kokonaan. Hän oli ymmärtänyt, että tämä asia hänen olisi hoidettava itse. Aikuiset eivät uskoneet aaveisiin eivätkä edes halunneet uskoa. He luulivat, että Iiris kuvitteli ne itse. Iiris kuitenkin tiesi, ettei se ollut totta. Hänellä oli kyllä aina ollut hyvä mielikuvitus, mutta toden ja epätoden hän osasi siitä huolimatta erottaa toisistaan.

Iiriksen vanhetessa aaveiden näkeminen oli vähentynyt ja lopulta loppunut kokonaan. Siitä huolimatta nyt 14-vuotias Iiris toisinaan yhä aisti haamujen läsnäolon, eikä se ollut erityisen mukava tunne.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jonka vuoksi Iiris piti itseään epänormaalina. Toinen juttu oli se, ettei hän ollut koskaan rakastanut ketään tai ollut kiintynyt keneenkään. Totta kai hän perheestään välitti, mutta rakkautta saati kiintymystä hän ei tuntenut sen enempää äitiään, isäänsä kuin ketään muutakaan kohtaan.

Tämä ongelma ei kuitenkaan johtunut siitä, että Iiriksen perheessä olisi ollut jotain vikaa. Päinvastoin; hänen vanhempansa olivat yleensä ystävällisiä, mukavia ja hauskoja, ja kaiken järjen mukaan Iiriksen olisi pitänyt kasvaa heidän luonaan täysin normaaliksi lapseksi eikä aaveita näkeväksi, tunteettomaksi ja kiittämättömäksi kakaraksi, jolla ei ollut edes yhtään ystävää. Tietenkään Iiris ei ollut sen enempää tunteeton kuin kiittämätönkään, mutta sellainen hän ajatteli olevansa. Hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään, ettei rakastanut vanhempiaan, eikä hän myöskään antanut sen millään tavalla näkyä käyttäytymisessään. Siitä huolimatta hän tunsi asiasta syyllisyyttä.

Iiris kuitenkin tunsi myös, ettei hän ollut perheen ainoa henkilö, jolla ei ollut kaikki ihan hyvin. Myös hänen äitinsä käytös oli aina ollut jotenkin omituista. Pienempänä Iiris ei ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, mutta viime aikoina hän oli alkanut havainnoida enemmän ympäristöään ja tehdä tarkempia huomioita eri ihmisistä ja näiden käyttäytymismalleista. Samalla hän oli huomannut myös äitinsä kummalliset tavat.

Iiriksen äiti oli ammatiltaan äidinkielen opettaja ja työskenteli siinä koulussa, jossa myös Iiris opiskeli. Hän ei kuitenkaan opettanut tyttärensä luokkaa. Kun Iiris oli vuosi sitten aloittanut yläasteen, hän oli kerran sattumalta kuullut rinnakkaisluokallaan olevien oppilaiden arvostelevan äitinsä opetustyyliä, ja samalla he olivat ottaneet puheeksi myös tämän ulkonäon. Eräs heistä oli sanonut, että oli kummallista, että Iiriksen äidillä oli aina samanlainen kampaus. Iiris itse ei ollut aikaisemmin edes huomannut tai ainakaan miettinyt koko asiaa, mutta silloin hänen päähänsä oli tullut, että juuri niinhän se oli. Äiti ei koskaan muuttanut kampaustaan, vaan se oli aina samanlainen. Yhden kerran Iiris oli nähnyt äitinsä poninhäntä päässä, mutta senkin hän oli vaihtanut nopeasti takaisin peruskampauksekseen.

Toinen ihmeellinen asia oli se, että äidin puheissa oli usein merkittäviä ristiriitoja. Hän saattoi sanoa yhtä ja tehdäkin sitten aivan toista. Hän myös unohteli asioita hyvin helposti, ja häntä saikin jatkuvasti olla muistuttamassa kaikesta. Välillä Iiriksestä tuntui, ettei edes isänkään käytös ollut aivan kohdillaan.

Iiriksen oli mahdotonta käsittää, mikä oikein mättäsi. Miksi hän ei rakastanut vanhempiaan, ja miksi hänestä jatkuvasti tuntui, että he salailivat häneltä jotakin? Miksi hän näki aaveita, vaikka muut eivät nähneet? Miksi juuri hän?

Iiris ei tiennyt, kuinka kauan hän oli maannut hereillä, ennen kuin hän lopultakin nousi vuoteesta ja laahusti hitaasti olohuoneeseen. Kelloa vilkaistessaan hän huomasi sen olevan viittätoista vaille kolme yöllä. Iiris lysähti sohvalle ja ajatteli, ettei vieläkään pystyisi nukahtamaan, mutta ei kuitenkaan mennyt kauaa, ennen kuin hän oli jo täydessä unessa.

2.

Iiris avasi silmänsä ja ihmetteli aluksi, miksi makasi sohvalla vuoteen sijaan. Melko nopeasti hän kuitenkin muisti viime yön tapahtumat. Kello oli jo seitsemän, ja keittiöstä kuului kolinaa.

"Ai, sinä oletkin jo hereillä", äiti sanoi ystävällisesti tullessaan hakemaan villatakkiaan olohuoneesta. "Mitä sinä muuten siinä teet?"

"Nukuin", Iiris vastasi välinpitämättömästi. Häntä ei juurikaan kiinnostanut äidin tai kenenkään muunkaan kanssa puhuminen. Koulussakin hän puhui vain juuri sen verran kuin oli aivan pakko. Hän ei myöskään mielellään halaillut vanhempiaan, ja pienenä näiden tai muiden sukulaisten sylissä istuminen oli ollut hänelle vastenmielistä. Hän tiesi, että sekin oli jollain tavalla omituista, mutta hän ei jaksanut siitä välittää. Iiriksen elämässä oli niin paljon omituisuuksia, ettei niistä jokaiseen ollut aikaa kiinnittää sen enempää huomiota. Niiden piti vain antaa olla, sillä ei niille kuitenkaan mitään voinut.

"Mikä on vointi?" äiti kysyi. "Maistuuko aamiainen?" Iiris pudisti päätään.

"Et varmaan jaksa vielä lähteä kouluunkaan, vai mitä?" äiti tiedusteli. "Sanon luokanvalvojallesi, että olet yhä sairaana. Nythän sinulla onkin sitten koko viikonloppu aikaa levätä. Maanantaina olet toivottavasti jo koulukunnossa." Vähän aikaa juteltuaan äiti meni takaisin keittiöön, ja Iiriskin päätti mennä sinne, vaikka ei nälkäinen ollutkaan. Hän kaatoi itselleen hieman mehua lasiin ja istuutui pöydän ääreen.

"Huomenta, Iiris", isä sanoi. "Nukuitko hyvin?"

"Ihan", Iiris sanoi. Hänen mielestään tuokin kysymys oli täysin turha, sillä kyllähän vanhemmat tiesivät, että hän nukkui aina hyvin. Viime yö tosin oli poikkeuksellisesti mennyt vähän niin ja näin, mutta ei hän viitsinyt siitäkään ryhtyä nyt esitelmöimään.

Iiriksestä tuntui, ettei äitiä ja isää todellisuudessa kiinnostanut, oliko Iiris nukkunut hyvin, kuinka paljon läksyjä oli tullut tai miten koulupäivä oli mennyt. He esittivät nuo kysymykset vain, koska se oli kohteliasta. Iiriksellä oli myös sellainen kiusallinen tunne, että vanhemmatkaan eivät todellisuudessa rakastaneet häntä vaan olisivat halunneet hänen olevan toisenlainen. Äidin ja isän mielestä olisi varmaankin ollut mukavampaa, jos Iiris olisi ollut iloisempi ja sosiaalisempi sekä osallistunut enemmän perheen yhteiseen toimintaan eikä ainoastaan istunut omissa oloissaan mietiskelemässä. Iiris ei kuitenkaan voinut mitään sille, millainen oli.

Tietenkin Iiris oli monta kertaa kuullut sanottavan, että vanhemmat rakastivat aina omia lapsiaan, olivat nämä sitten millaisia tahansa. Sitä oli kuitenkin vaikea kuvitella. Iiris oli aina kokenut vanhempien olevan ainoastaan hyödykkeitä, joilta sai ruokaa, turvaa ja kodin. Olihan se raakaa, mutta siihenkään hän ei voinut vaikuttaa. Ei itseään voinut pakottaa rakastamaan, jos se ei tullut luonnostaan. Iiris ei voinut olla miettimättä, ajattelivatko vanhemmatkin samalla tavalla hänestä. Oliko hänenkin ollut tarkoitus olla pelkkä hyödyke, ja olivatko vanhemmat nyt pettyneitä, kun hänestä ei ollut sellaista tullutkaan?

Jonkin ajan kuluttua vanhemmat lähtivät töihin ja jättivät Iiriksen yksin ajatustensa kanssa. Iiris otti taas kuumelääkkeen ja kävi sen jälkeen ikkunalaudalle istumaan. Se oli ollut aina eräs hänen lempipaikoistaan. Iiris tykkäsi katsella ohikulkijoita ja miettiä, minne he olivat matkalla. Tällä kertaa kertaa hän ei kuitenkaan nähnyt yhtäkään ihmistä vaan ainoastaan aution kadun ja vesipisarat, jotka paiskautuivat lasiin ja valuivat lopulta maahan muodostaen suuria lammikoita.

Iiris oli oikeastaan iloinen siitä, ettei hänen tarvinnut mennä kouluun. Hän ei ollut koskaan oikein viihtynyt siellä. Hän koki olevansa koulussa hieman samanlainen kuin ne näkemänsä haamut. Hän oli kyllä paikalla, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan hän oli useimmille käytännössä näkymätön. Toisaalta hän ei olisi huomion keskipisteenä halunnut ollakaan. Iiris ei oikein tiennyt, mitä hän olisi halunnut ja mitä ei. Yhden asian hän kuitenkin tiesi, ja se oli, ettei tämä voisi jatkua näin.

Iiris oli kyllästynyt itseensä ja omaan tilanteeseensa. Hän oli kyllästynyt kaikkeen. Hän ei jaksanut enää vain kysellä itseltään, miksi sitä ja tätä tapahtui, vaan hän halusi myös vastauksia. Jostain syystä Iiris kuitenkin arveli, ettei hänen tarvitsisi niitä enää kauaa odottaakaan. Hän tunsi aivan selvästi, että jotakin oli nyt tapahtumassa.

3.

Viikonloppu sujui aivan normaaleissa merkeissä. Sunnuntai-iltana Iiris voi jo niin hyvin, ettei mitään estettä kouluun menemiselle seuraavana päivänä äidin mielestä ollut. Iiris ei itse oikein tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Toisaalta hän ei olisi enää jaksanut olla kotona, mutta toisaalta hän ei kuitenkaan olisi halunnut kouluunkaan.

Maanantaiaamuna isä kuljetti ensin perheen naiset koululle ja lähti sen jälkeen jatkamaan matkaa omalle työpaikalleen. Äiti meni opettajainhuoneeseen ja Iiris odottamaan ensimmäisen tunnin alkua.

Seuraavana päivänä koulussa oli liikuntaa. Koska kentällä oli liikaa pelaajia, kömpelö Iiris määrättiin sieltä pois, eikä se tosiaankaan ollut mikään yllätys hänelle. Oikeastaan se oli jopa helpotus. Iiris vihasi liikuntaa ja varsinkin jalkapalloa.

Iiris istui maassa ja katseli vuoroin peliä ja vuoroin puita, jotka näyttivät tanssivan tuulen tahdissa. Tapojensa mukaan hän oli täysin omissa ajatuksissaan. Yhtäkkiä hän sattui kuitenkin jostain syystä vilkaisemaan oikealle puolelleen, ja silloin hän hieman hätkähti. Hänen vieressään istui nimittäin tyttö, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Tytöllä oli yllään turkoosi mekko, joka ei tosiaankaan ainakaan mikään liikuntavaate ollut. Tytön ikää oli mahdoton arvioida, mutta lapsi hän kuitenkin oli. Tyttö ei kiinnittänyt Iirikseen mitään huomiota vaan tuijotti suoraan eteensä, ja hänen käsivartensa poikki kulki pitkä naarmu. Kaikkein kummallisinta oli kuitenkin se, että tytöllä oli täysin samanlainen kampaus kuin Iiriksen äidillä.

Iiris ei ollut ollenkaan huomannut tytön ilmestyneen paikalle, eikä hän ymmärtänyt myöskään, miksi tämä oli tullut hänen viereensä. Eihän kukaan koskaan halunnut istua Iiriksen vieressä! Iiris tuijotti tyttöä vielä hetken, ja silloin tämäkin kääntyi katsomaan Iiristä.

"Hei", tyttö sanoi viileästi. Hänen äänensä oli rauhallinen, itsevarma ja myös hieman käheä.

"H-hei", Iiris änkytti. Hän ei ollut tottunut puhumaan vieraille, ja sen vuoksi tämäkin tilanne oli hänelle hieman tukala.

"Jalkapallo on typerää, vai mitä?" tyttö kysyi. Hän oli jälleen suunnannut katseensa toisiin lapsiin, eikä hänen puhuessaan ilmekään värähtänyt hänen kasvoillaan.

"K-kyllä kai", Iiris vastasi yhäkin hyvin hämmentyneenä. "Kuka sinä olet?"

"Voit kutsua minua Miljaksi", tyttö sanoi katse yhä muualle suunnattuna. "Sillä nimellä useimmat minut tunsivat."

"Tunsivat? Milloin?" Iiris kysyi. Vähitellen hän alkoi toipua alkujärkytyksestä, ja sen myötä myös puhuminen alkoi luonnistua paremmin. "Millä luokalla sinä olet?"

"En millään", Milja sanoi sivuuttaen täysin Iiriksen ensimmäisen kysymyksen.

"Mitä sinä sitten täällä teet?" ihmetteli Iiris.

"Pitihän minun tulla pitkästä aikaa katsomaan, miltä entinen kouluni nykyään näyttää", Milja sanoi.

"Entinen?" Iiris toisti taas. "Etkö käy enää koulua?"

"Jouduin lopettamaan sen kauan sitten", Milja vastasi.

"Ai. Et kyllä näytä kovin vanhalta", Iiris arvioi rypistäen otsaansa.

"Enkö?" Milja kysyi. "No joskus ulkonäkö voi pettää."

"Minkä ikäinen sinä sitten oikein olet?" Iiris kummasteli.

"Se ei ole tärkeää", sanoi Milja.

Iiriksen mielestä tyttö alkoi vaikuttaa koko ajan yhä omituisemmalta, ja hän päättikin vaihtaa puheenaihetta. "Äitini muuten opettaa tässä koulussa", hän kertoi.

"Äidinkieltä, eikö vain?" Miljan lausumat sanat eivät oikeastaan edes olleet kysymys vaan tokaisu. Milja oli selvästi sellainen ihminen, jolle ei tullut koskaan mieleenkään, että hänet torjuttaisiin tai että hän voisi olla väärässä. Hän ei pitänyt itsestään meteliä mutta ei myöskään vetäytynyt nurkkaan, ja hänestä huokuvan itsevarmuuden aisti pitkän matkan päähän. Iiris, joka oli aina ollut hyvin epävarma itsestään, hieman jopa ihaili Miljan tapaa suhtautua asioihin.

"Kyllä", Iiris sanoi ihmetellen, mistä Milja saattoi tietää sen. "Onko hän opettanut sinua?"

"Ei nyt sentään", Milja sanoi naurahtaen. Se oli ensimmäinen tunne, jonka hänestä noiden muutamien minuuttien aikana sai irti.

Hetkeen tytöt eivät puhuneet mitään, mutta jostain syystä Iiriksellä oli siitä huolimatta Miljan seurassa hyvä olla. Tätäkö se ystävyys nyt sitten oli? Jos se kerran tuntui näin mukavalta, Iiristä alkoi hieman jopa kaduttaa, ettei hän koskaan aikaisemmin ollut edes yrittänyt ystävystyä kenenkään kanssa.

Yhtäkkiä opettaja huusi, että Iiris oli jo istuskellut liian kauan ja että hänen pitäisi tulla pelaamaan. Iiriksellä oli mielessään vielä monta kysymystä, jotka hän olisi halunnut esittää Miljalle, mutta niiden piti antaa nyt odottaa. Iiris nousi seisomaan, hymyili Miljalle ja juoksi luokkatovereidensa sekaan. Kun hän hetken kuluttua taas vilkaisi Miljaan päin, tätä ei enää näkynytkään missään. Tuo salaperäinen tyttö oli kadonnut yhtä huomaamattomasti kuin ilmestynytkin.

4.

Kun koko perhe istui samana iltana keittiössä iltapalalla, Iiris yhtäkkiä tokaisi: "Minä sain tänään ystävän."

Tuon lauseen kuultuaan Iiriksen vanhemmat keskeyttivät syömisen ja alkoivat tuijottaa tytärtään kuin aavetta. Se tosin ehkä on hieman huono vertaus, sillä kuten on varmasti jo monta kertaa aiemminkin tullut ilmi, Iiriksen äidillä ja isällä ei sitä aaveennäkökykyä ollut. Joka tapauksessa he näyttivät erittäin hämmästyneiltä, ja siihen oli kaksi syytä.

Ensimmäinen syy oli se, ettei Iiriksellä tosiaan ollut koskaan aikaisemmin ollut ensimmäistäkään ystävää, eikä hän ollut vaikuttanut sellaista kaipaavankaan. Joidenkin sukulaisten mielestä se oli huolestuttavaa, mutta vanhemmat halusivat antaa tyttärensä olla. Jos Iiris kerran oli onnellinen yksin, ei hänelle tarvinnut väkisin seuraa hankkia. Toinen syy oli se, että Iiris ei yleensä itse aloittanut minkäänlaisia keskusteluja. Hän saattoi juuri ja juuri vastata, jos nimenomaan hänelle kohdistettiin jokin kysymys, mutta siihen se sitten jäikin. Tällä kertaa hän kuitenkin oli kertonut asiansa aivan itse ja ilman minkäänlaisia johdatteluja tai maanitteluja.

"Anteeksi mitä?" isä kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Minä sain tänään ystävän", Iiris toisti.

"Sehän on aivan upea uutinen!" äiti huudahti. "Onneksi olkoon, kulta."

"Minä luulin, ettet ole kiinnostunut ystävistä", isä sanoi ihmeissään.

"Niin minäkin", Iiris myönsi. "Mielipiteeni kuitenkin muuttui, kun tutustuin Miljaan. Hän vaikuttaa todella mukavalta."

Äiti jähmettyi paikoilleen ja kysyi hitaasti: "Voisitko toistaa sen nimen?"

"Milja", Iiris vastasi. "Hänen nimensä on Milja."

Näytti siltä, kuin kaikki väri olisi yhtäkkiä paennut äidin kasvoilta. Hän laski puurolusikkansa lautaselleen ja alkoi nojata päätään käsiinsä.

"Onko sinulla kaikki ihan hyvin?" isä kysyi laskien kätensä vaimonsa olkapäälle. Sen jälkeen hän kääntyi tyttäreensä päin ja kysyi: "Saitko jo syötyä, Iiris?"

Iiris nyökkäsi.

"Mene sitten harjaamaan hampaasi", isä vastasi. "Tulen peittelemään, kun olet valmis."

Iiris kiitti, nousi pöydästä ja siirsi astiansa tiskipöydälle. Sen jälkeen hän meni kylpyhuoneeseen ja mietti, mitä oli taas tehnyt väärin. Miksi äiti oli järkyttynyt noin paljon, ja miksi Iiris oli ajettu pois huoneesta? Kyllähän hän oli äitinsä ennenkin sekä surullisena, vihaisena että väsyneenä nähnyt. Ei se ollut mikään sellainen näky, jolta häntä piti pyrkiä suojelemaan. Häntä ei muutenkaan tarvinnut enää varjella miltään. Hän oli jo 14-vuotias, ja elämänsä aikana hän oli nähnyt paljon enemmän kuin useimmat sen ikäiset. Hän oli nähnyt jopa enemmän kuin useimmat aikuiset. Hänellä oli kyky nähdä toiseen maailmaan; maailmaan, johon suurin osa ihmisistä ei nähnyt ja jossa elivät kaikki pimeyden olennot, yön mustimmat möröt sekä kadotetut sielut. Kaikkien kummituskokemusten jälkeen häntä ei varmastikaan voisi järkyttää enää yhtään mikään, ja kaikkein vähiten niin tekisi jokin äidin kummallinen kohtaus.

Iiristä harmitti myöskin se, etteivät äiti ja isä olleet lainkaan iloisia hänen puolestaan. Kyllähän äiti aluksi oli sanonut, että Iiriksen uusi ystävä oli hieno juttu, mutta kuultuaan Milja-nimen (jossa ei ainakaan Iiriksen mielestä ollut mitään outoa) hän oli taas heittäytynyt hankalaksi. Tässä perheessä piti ilmeisesti olla todella tarkka sanojensa kanssa.

Huokaisten Iiris avasi kylpyhuoneen oven ja luikahti huoneeseensa. Siellä hän vaihtoi vielä päivävaatteet kissakuvioiseen yöpaitaan ja hyppäsi sänkyynsä. Iiris oli juuri vajoamassa uneen, kun hän kuuli askeleet, jotka lähestyivät hänen sänkyään. Hän oli aivan varma, että isä sieltä tulisi peittelemään, mutta vuoteen reunalle istuutuikin äiti.

"Anteeksi, kulta", äiti kuiskasi silittäen Iiriksen hiuksia. "Tietenkin on todella hienoa, että olet tutustunut siihen tyttöön. Minun mieleeni vain tuli äsken eräs asia, jota en välttämättä olisi halunnut muistaa."

"Mikä asia?" Iiris ihmetteli.

"Vanha juttu, josta en mielelläni puhuisi nyt", äiti vastasi. "Kello on jo paljon, ja lepo tekee meille kaikille hyvää. Kauniita unia, Iiris."

"Hyvää yötä", Iiris sanoi sulkien silmänsä. Äiti paijasi hänen päätään vielä hetken ja meni sen jälkeen keittiöön. Iiris kuuli hänen juttelevan vielä isän kanssa, mutta sanoja hän ei erottanut.

5.

Seuraavien päivien aikana Iiris ei nähnyt Miljaa. Koulussa ollessaan hän yritti kyllä aina katsella, näkyikö tyttöä missään, mutta tämä ei ollut sen enempää pihalla, sisällä kuin kentälläkään. Silloin Iiriksestä alkoi vähitellen tuntua, etteivät he enää tapaisikaan. Iiris ei varmaankaan ollut tehnyt Miljaan yhtä suurta vaikutusta kuin Milja Iirikseen, ja sitä paitsi Miljalla oli varmasti parempaakin tekemistä kuin entisessä koulussaan oleskelu.

Se ei kuitenkaan ollut totta. Kävi nimittäin niin, että kun Iiris eräänä päivänä meni koulun ruokalaan ja tapansa mukaan istuutui kaikkein kauimmaiseen pöytään, Milja saapui paikalle yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin viimeksikin. Hän istuutui Iiristä vastapäätä olevalle tuolille ja – toisin kuin viimeksi – alkoi tuijottaa Iiristä suoraan silmiin.

"Hei", Iiris sanoi iloisesti. "Mitä sinä täällä taas teet?"

"Tulin sinua tapaamaan", Milja vastasi tyynesti. Hänellä ei ollut ruokalautasta mukanaan, mikä ei tosin ollut yllättävää, sillä ulkopuoliset eivät saaneet syödä koulussa.

"Haluatko?" Iiris kysyi osoittaen leipäänsä. Miljalla ei kuitenkaan ollut nälkä vaan ilmeisesti melko erikoinen huumorintaju, sillä hän naurahti.

"Ei kiitos", hän sanoi. "Minä en ole kiinnostunut ihan tuollaisista asioista."

Iiris sattui vilkaisemaan jonoa, joka johti ruokalaan, ja siellä hän näki äitinsä. Äitikin huomasi hänet ja heilautti hänelle kättään. Iiris vilkutti hymyillen takaisin. Hän oli haljeta ylpeydestä. Äiti ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt häntä toisten lasten kanssa. Tästä aiheesta kyllä varmasti riittäisi puhuttavaa illalla kotona!

Miljakin kääntyi katsomaan jonoa nähdäkseen, kenelle Iiris huiskutti. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin Iirikseen päin ja huomautti: "Vai tuolta hän nykyään näyttää. En tiennytkään. Hiukset ovat ainakin hyvin."

"Puhutko sinä nyt minun äidistäni?" Iiris kysyi hämmentyneenä. "Tunnetko sinä hänet?"

"Voisihan sen asian niinkin ilmaista", Milja vastasi.

Iiris vilkaisi jälleen äitiään, joka istui jo muiden opettajien kanssa ruokalan toisella puolella olevan pöydän ääressä. Tällä hetkellä hän vaikutti taas aivan normaalilta, mutta eilisiltana tilanne oli ollut aivan toinen. Iiristä mietitytti vieläkin, mikä äidille oli silloin tullut. Häntä hämmensi myös se, että Milja sanoi tuntevansa äidin. Viimeksi hän oli nimittäin sanonut, ettei ollut Iiriksen äidin entinen oppilas. Ehkä he sitten tunsivat toisensa jotain muuta kautta.

Iiris olisi halunnut kysyä, mistä tässä oikein oli kysymys, mutta jotenkin hän ei vain saanut suutaan auki. Sen enempää Milja kuin äitikään ei ilmeisesti halunnut puhua aiheesta. Toisaalta Iiris ei edes tiennyt, oliko äidin eilinen kohtaus johtunut juuri tästä Miljasta. Tuskin se niin oli. Eihän yksi pikkutyttö voinut saada aikuista naista niin pois tolaltaan! Sitä paitsi tullessaan ruokalaan äiti oli näyttänyt iloiselta eikä lainkaan järkyttyneeltä, vaikka Milja istuikin Iiriksen kanssa. Äidin oli siis pakko tuntea joku toinenkin Milja.

Havahtuessaan ajatuksistaan Iiris huomasi käyttäneensä kaiken aikansa Miljan kanssa puhumiseen ja äidin tarkkailemiseen, ja tämän seurauksena syöminen, jonka vuoksi hän ruokalassa oikeastaan oli, oli unohtunut kokonaan. Kun koulun kello soi ilmoittaen, että oli aika mennä seuraavalle oppitunnille, Iiriksen lautanen oli vieläkin täysi, ja Miljakin oli taas kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Iiris työnsi suuhunsa muutaman haarukallisen perunasosetta, hyppäsi pystyyn, kaatoi loput ruoat roskakoriin ja vei astiat niille tarkoitettuun palautuspisteeseen. Yleensä Iiris ei kannattanut ruoan heittämistä hukkaan, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä hän ei halunnut mennä luokkaan myöhässä.

Kun koko perhe istui illalla yhdessä olohuoneessa, Iiris päätti jälleen yllättää vanhempansa avaamalla suunsa oma-aloitteisesti. Tällä kertaa äiti ja isä eivät kuitenkaan järkyttyneet asiasta yhtä paljon. He alkoivat jo tottua.

"Äiti", sanoi Iiris, joka oli ihmeissään siitä, ettei äiti ollut vielä ottanut puheeksi Miljan ja Iiriksen yhteistä ruokahetkeä. "Huomasitko tänään mitään erikoista ruokalassa?"

"Enpä tainnut huomata", äiti tokaisi katse television ruutuun naulittuna. "Olisiko pitänyt?"

Iiris tuijotti äitiään miettien, oliko hän muistinsa ihan oikeasti noin lyhyt. "Etkö nähnyt Miljaa?" hän kysyi.

"Ruokala on täynnä oppilaita", äiti sanoi huokaisten. "Mistä minä voisin tietää, kuka heistä on tämä Milja?"

"Hän istui kanssani samassa pöydässä", Iiris sanoi.

Nuo sanat kuultuaan äiti malttoi vihdoinkin irrottaa silmänsä saippuasarjasta, joka televisiossa pauhasi. Hän katseli tytärtään yrittäen analysoida, pelleilikö tämä. Iiris kuitenkin vaikutti olevan tosissaan. Silloin äiti vastasi hitaasti: "Yksinhän sinä siellä istuit."

6.

Iiris vietti jälleen unetonta yötä, mutta tällä kertaa siihen ei ollut syynä kuume vaan itsepintaiset ajatukset, jotka eivät millään jättäneet häntä rauhaan. Varsinkin yksi tietty kysymys kiersi hänen päässään kehää.

Kuinka saattoi olla mahdollista, ettei äiti ollut nähnyt Miljaa?

Oikeastaan Iiriksen mieleen tuli heti eräs vastaus, jonka hän kuitenkin työnsi määrätietoisesti pois sieltä. Äitihän ei nähnyt aaveita. Iiris ei kuitenkaan halunnut uskoa Miljan olevan aave, ja se tuntui myös erittäin epäloogiselta.

Kun Iiris aikaisemmin oli nähnyt aaveita, näiden kohdalla ei ollut ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteivät ne olleet ihmisiä. Milja ei kuitenkaan muistuttanut vähääkään näitä olentoja. Milja oli hyvinkin itsevarma ja näytti aivan tavalliselta ihmiseltä, jonka läpi ei tosiaankaan nähnyt. Olihan hänessä muutamia omituisia piirteitä, mutta kummitukselta hän ei siitä huolimatta vaikuttanut. Merkittävä ero oli myöskin siinä, ettei Iiris Miljan kanssa ollessaan aistinut sitä kylmää tunnetta, joka oli lipunut hänen ylitseen kaikkien aikaisempien haamujen seurassa. Milja oli myöskin puhunut, mitä ne aiemmat aaveet eivät olleet kertaakaan tehneet.

Iiris ei nyt oikein tiennyt, mihin hän olisi pitänyt uskoa ja mihin ei. Todisteita oli sekä puolesta että vastaan. Toisaalta Miljalla oli kummallisia kykyjä, joita tavallisella ihmisellä ei oikein voinut olla, mutta toisaalta taas se, että hän tiesi monenlaisia asioita, saattoi johtua myös siitä, että hän oli ottanut niistä selvää. Toisaalta Miljan hiljainen ja nopea saapuminen ja häipyminen oli erikoista, mutta toisaalta taas tarkkaavaisuus ei ollut koskaan ollut Iiriksen taitolaji, joten hänen seurastaan saattoi olla hyvinkin helppoa livahtaa huomaamattomasti tiehensä. Toisaalta myös se, ettei Iiriksen äiti ollut nähnyt Miljaa, vaikutti äärimmäisen kummalliselta, mutta toisaalta taas Iiriksen äiti oli varsinainen hajamielisten professorien kuningatar, jonka näköön tai varsinkaan muistiin ei oikein voinut luottaa.

Tilanne vaikutti niin hullunkuriselta, ettei Iiris tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että hänen ensimmäinen ystävänsä, jota kaikki sukulaisetkin olivat jo vuosia odottaneet, olikin nyt sitten kummitus, jota kukaan muu kuin Iiris itse ei edes voinut nähdä? Oliko mahdollista, että hänellä oli niin huono tuuri? Eivätkö edes koulun muut oppilaat nähneet Miljaa? Luulivatko he, että Iiris puhui ilmalle? Oliko Milja pelkkä mielikuvituksen tuote? Oliko Milja olemassa tässä maailmassa vai ainoastaan Iiriksen pään sisällä? Oliko Milja totta?

Paljon oli kysymyksiä, mutta vastauksia niihin ei tuntunut millään löytyvän. Lopulta Iiris vajosi levottomaan uneen.

7.

Kun Iiris seuraavana aamuna astui porraskäytävään ja alkoi laskeutua rappusia pitkin alas, oli uuden yllätyksen aika. Aluksi Iiris luuli näkevänsä näkyjä, mutta totta se oli; Milja seisoi ulko-oven takana.

"Mitä sinä täällä teet?" Iiris huudahti avattuaan oven ja astuttuaan kirpeään syysilmaan.

"Joko taas tuo kysymys?" Milja tiedusteli. "Aina, kun näet minut, olen tullut sinun vuoksesi. Muista se."

"Tarkoitin pikemminkin sitä, miten sinä pääsit tänne", Iiris selitti. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta hänestä tuntui hyvin hienolta, että joku oli tullut paikalle vain hänen vuokseen. Sellainen oli hänelle aivan uutta.

"Kävelemällä", vastasi Milja.

"Ei", huokaisi Iiris, "vaan miten osasit tulla tänne?"

"Kyllähän minä nyt tänne osaan", Milja tokaisi katsellen arvioivasti matalaa kerrostaloa, jossa Iiris oli koko elämänsä ajan asunut. "Minunhan piti muuttaakin tähän taloon."

"Muuttaa?" ihmetteli Iiris. Samalla hän lähti kävelemään, sillä olihan hänen kouluunkin ehdittävä. Hänen mieleensä ei tullut, että nythän hän olisi voinut raahata Miljan kotiinsa ja esitellä tämän äidille. Sitten olisi ainakin nähty, mistä tässä todellisuudessa oli kysymys. Toisaalta asia saattoi olla niinkin, että jos äiti ei kerran nähnyt Miljaa, sille oli jokin syy. Ehkä hänen ei ollut tarkoituskaan nähdä.

Pienestä asti Iiris oli harkinnut tarkasti valintojaan, mietiskellyt eri asioita ja niiden tarkoituksia sekä pohtinut syitä ja seurauksia. Oliko valintoja todellisuudessa olemassa? Oliko etukäteen määrätty, minkä valinnan Iiris missäkin tilanteessa tekisi? Jos Iiris empi jotain valintaa oikein kovasti ja päätyikin sitten eri valintaan kuin aluksi oli meinannut, oliko sekin etukäteen määrättyä? Missä Iiris olisi ollut nyt, jos hän olisi syntynyt päivää myöhemmin? Missä hän olisi nyt, jos hän olisikin kahdeksanvuotiaana ollessaan äidin kanssa kaupassa juossut ensin katselemaan jäätelöitä eikä valikoimaan makeisia?

"Niin", sanoi Milja. "Sinä muuten alat vähitellen ymmärtää asioita."

"Mitä asioita?" Iiris kysyi. Hän oli koko ajan katsellut Miljaa erittäin tarkasti ja miettinyt, miten saisi selville, oliko tämä kummitus vai ei. Hän olisi voinut koskettaa Miljan hiuksia, joissa oli samanlaisen kampauksen lisäksi myös täsmälleen sama mitta ja väri kuin Iiriksen äidin kutreissa, ja tuntea, menisikö hänen kätensä niiden läpi samalla tavalla kuin elokuvissa henkiolennot kulkivat seinien läpi. Toisaalta taas hän ei ollut aikaisemminkaan yrittänyt koskettaa ainoatakaan haamua, eikä hän tiennyt, oliko se edes keino erottaa aave ihmisestä. Lisäksi Miljan mielestä olisi varmaankin ollut hyvin omituista, jos Iiris olisi yhtäkkiä ryhtynyt käpälöimään hänen hiuksiaan. Iiris olisi myöskin voinut kysyä suoraan, mutta se nyt olisi ollut vielä hullumpi vaihtoehto, sillä luultavastihan Milja kuitenkin oli aivan tavallinen ihminen, ja Iiris saattoi päätellä, etteivät tavalliset ihmiset yleensä oikein pitäneet siitä, jos heitä epäiltiin kummituksiksi. Toisaalta Iiriksestä tuntui todella typerältä edes miettiä tällaista, mutta toisaalta hän oli lyhyen elämänsä aikana ehtinyt jo oppia, ettei mikään ollut mahdotonta.

"Kaikenlaisia", vastasi Milja. "Sinä muuten kyselet liikaa. Lopeta se. Enhän minä voi kaikkia vastauksia sinulle valmiiksi antaa, vaan sinun täytyy oppia itse etsimään ja löytämään niitä. Sitä taitoa tulet tarvitsemaan elämässäsi."

"Miten sinä voit tietää tuonkin?" Iiriksen oli pakko kysyä, vaikka Milja olikin juuri kieltänyt häntä tekemästä niin.

"Minähän tiedän suunnilleen kaiken", Milja sanoi mutkattomaan tapaansa. "Se onkin tässä se hyvä puoli."

"Missä?" Iiris kysyi, mutta Milja ei vastannut. Sitä vastoin hän tokaisi: "Sinullahan ei ole mitään tekemistä tänään koulun jälkeen, eihän?"

"Ei pitäisi olla", Iiris vastasi. "Kuinka niin?"

"Tapaamme silloin. Minä haluan näyttää sinulle jotain", Milja sanoi salaperäisesti.

8.

Iiris oli koko päivän aivan kuin tulisilla hiilillä. Hän ei olisi millään malttanut odottaa, mitä näytettävää Miljalla hänelle oli. Iiris oli kyllä yrittänyt saada Miljaa kertomaan etukäteen, mitä tällä oli mielessään, mutta hän ei ollut suostunut.

Aamulla Milja oli kävellyt Iiriksen kanssa koululle asti. Koulun pihalla hän oli kuitenkin tapansa mukaan taas hävinnyt jonnekin. Iiris ei enää edes ihmetellyt sitä, sillä hän jo niin tottunut ystävänsä katoamistemppuihin. Sitä hän kuitenkin ihmetteli, että Milja oli jälleen muutaman kerran tullut myös koulussa hänen luokseen. Oli kummallista, että opettajat antoivat hänen oleskella siellä ja että hän edes viitsi tehdä jotain sellaista. Iiris oli ainakin varma, että koulusta lopullisesti vapauduttuaan hän ei palaisi sinne enää koskaan!

Kun koulua oli enää tunti jäljellä, Iiris näki äitinsä käytävällä ja kertoi aikovansa tavata Miljan koulun jälkeen. Äiti ei kuitenkaan ilahtunut asiasta ollenkaan.

"On parasta, että tulet tänään suoraan kotiin", äiti sanoi vakavana. "Soitin jo isällekin. Meillä on paljon puhuttavaa."

"Mitä?" Iiris kysyi pelästyneenä. "Mitä on tapahtunut?"

"Luokanvalvojasi on hieman huolissaan sinusta", äiti sanoi. "Juttelin äsken hänen kanssaan, ja hänen mukaansa olet koko ajan aivan muissa maailmoissa. Muutamilta oppilailta ja opettajilta on kuulemma tullut jopa sellaista palautetta, että puhut itseksesi. Minä en oikeastaan usko, että koko Miljaakaan on edes olemassa."

"Mitä?" Iiris huudahti taas. "Luuletko, että minä valehtelen?"

"Hys", äiti sanoi. "Tämä on koulu. Täällä sinä olet oppilas ja minä opettaja, eikä tämä tosiaankaan ole oikea paikka perheriidalle. Keskustelemme tästä asiasta sitten illalla kotona. Joka tapauksessa sinä et lähde tänään yhtään minnekään yhtään kenenkään kanssa, ja tämä asia on tällä selvä."

Äiti meni tiehensä. Iiristä ärsytti, mutta hän ei siitä huolimatta viitsinyt riidellä vanhempiensa kanssa. Sellaisesta ei koskaan ollut mitään hyötyä, vaan se saattoi jopa pahentaa asioita.

"Minä tiedän kyllä, että sinulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, ja olen aina parhaani mukaan yrittänyt myös tukea sitä", äiti selitti. "Jos se kuitenkin alkaa häiritä koulunkäyntiäsi, asiaa on hyvä miettiä uudelleen."

Iiris, isä ja äiti istuivat olohuoneen pöydän ääressä pitämässä perhekokousta. Vanhemmat olivat juuri saarnanneet hyvin pitkään, ja suurin osa heidän puheestaan oli mennyt Iirikseltä täysin ohi korvien. Tilanne olisi ollut toinen, jos vanhemmat olisivat olleet vihaisia jostain oikeasta asiasta, mutta tällä kertaa he tosiaan olivat suuttuneet turhasta. Iiris nimittäin tiesi, että Milja oli todellinen, vaikka kaikki eivät häntä nähneetkään.

Vielä eilen Iiris oli epäillyt Miljan olemassaoloa, mutta tänään hän jostain syystä oli entistä enemmän vakuuttunut siitä, ettei Milja mikään mielikuvitusolento ollut. Samalla hän oli kuitenkin entistä vakuuttuneempi myöskin siitä, ettei Milja täysin tavallinen ihminenkään ollut, jos kerran Iiriksen opettajat tai edes toiset lapsetkaan eivät häntä pystyneet näkemään. Iiris odotti innolla seuraavaa tapaamistaan Miljan kanssa.

"Olisikos neidillä nyt mitään sanottavaa tähän?" isä tiedusteli.

"Ei", sanoi Iiris.

"Normaalisti pakottaisin sinut sanomaan jotain, mutta nyt olen kyllä liian väsynyt sellaiseen", äiti huokaisi. "Menehän iltapesulle. Minä ja isäsi jäämme vielä hetkeksi tänne keskustelemaan."

Iiris meni hammaspyykille iloisena siitä, ettei äiti ollut jaksanut pakottaa. Sellainen ei ollut aivan Iiriksen mieleen.

9.

Kun Iiris seuraavana aamuna heräsi, hänen vanhempansa eivät olleet kotona. Hän ei kuitenkaan nähnyt asiassa mitään erikoista, sillä sekä äidin että isän työt olivat alkaneet jo kahdeksalta, kun taas Iiris menisi kouluun vasta kymmeneksi.

Iiris meni suoraan keittiöön ja valmisti itselleen voileivän. Ennen syömisen aloittamista hän kuitenkin kävi vetämässä verhot pois ikkunan edestä. Hänen mielestään oli hieman kummallista, ettei äiti ollut tehnyt sitä, mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt asiaa sen enempää miettiä. Äidin muistihan tunnetusti pätki, ja ilmeisesti se oli pettänyt nyt tässäkin asiassa.

Ulkona tuli jälleen vettä kuin saavista kaataen. Iiris oli siitä osittain jopa iloinen, sillä nyt hänellä oli vihdoinkin tilaisuus laittaa jalkoihinsa uudet kumisaappaansa, jotka äiti oli hänelle viime viikolla ostanut. Muutenkin Iiris piti sateesta. Se puhdisti luontoa ja mieltä.

Leivästä selviydyttyään Iiris teki muut aamutoimet, ja niistäkin suoriuduttuaan hän päätti mennä vielä hetkeksi olohuoneen sohvalle istumaan. Silloin hän huomasi suuren valokuva-albumin, joka oli sohvan vieressä olevan lasipöydän päällä, ja otti sen syliinsä. Iiris oli pienempänä katsellut vanhempiensa kanssa paljonkin vanhoja valokuvia, mutta tätä albumia hän ei muistanut nähneensä koskaan aikaisemmin.

Iiris käänteli sivuja, joista jokaisella oli kuvia hänen äidistään. Ne etenivät aikajärjestyksessä. Ensimmäisissä kuvissa äiti oli ihan pieni, ehkä kaksi- tai kolmevuotias, ja hieman myöhemmissä otoksissa hän oli aloittamassa jo ensimmäistä luokkaa. Äiti oli lapsena käynyt samaa koulua kuin Iiris nykyään.

Iiris muisti vielä hyvin omankin ensimmäisen koulupäivänsä. Se oli ollut harmaa aamu, ja ulkona vallitseva ilma oli sopinut täysin yhteen Iiriksen senhetkisen mielentilan kanssa. Hän ei ollut ollut koulun alkamisesta millään tavalla innoissaan. Äiti oli tullut saattamaan häntä kouluun, vaikka hänen olisi pitänyt olla vastaanottamassa omia uusia oppilaitaan, ja se oli kuitenkin ollut hyvä asia Iiriksen mielestä. Ei hän sinänsä ollut silloinkaan äitinsä seurasta piitannut, mutta mieluummin hän kuitenkin oli koululle tämän kanssa mennyt kuin yksin. Iiris muisti toivoneensa, että olisi ollut jo yläkoulussa ja päässyt äitinsä oppilaaksi.

Iiriksen mielestä oli kummallista, miten käsitys monista kauan odotetuista asioista saattoi muuttua aivan täysin sitten, kun ne lopultakin pystyi saavuttamaan. Nykyäänhän Iiris oli yläkoulussa, mutta ei se niin ihmeellistä ollut. Äiti ei edes opettanut häntä, vaan hänen ja hänen luokkatovereidensa kielioppiharjoituksista piti huolta koulun toinen äidinkielen opettaja, eikä se oikeastaan haitannut Iiristä pätkääkään. Ei ollut erityisen mukavaa, että äiti oli koko ajan vahtimassa, että Iiris nyt aivan varmasti söi lautasensa tyhjäksi ruokalassa ja seisoi oikeanlaisessa ryhdissä käytävällä, ja vielä pahempaa olisi ollut, jos hän olisi pystynyt kyttäämään tytärtään oppitunneillakin.

Iiris jatkoi sivujen kääntelemistä, ja yhdellä niistä hän huomasi kuvan, joka oli käännetty toisin päin. Tietenkin häntä alkoi heti kiinnostaa, mitä siinä oli ja ennen kaikkea miksi sitä ei ollut asetettu samalla tavalla kuin muita kuvia. Iiris veti kuvan esiin ja käänsi sen jälkeen sen hitaasti ympäri.

Iiris oli päätellyt, että kuvassa olisi jotakin kummallista, koska äiti piti kuvansa ja kaikki muutkin tavaransa aina tarkassa järjestyksessä eikä varmastikaan olisi ilman hyvää syytä toiminut toisella tavalla yhden niistä kohdalla. Mihinkään tällaiseen Iiris ei silti ollut osannut varautua. Oikeastaan tällainen ei ollut tullut hänelle mieleenkään.

Kuvassa oli kaksi henkilöä, joista toinen oli äiti. Iiris olisi tunnistanut äidin missä tahansa ja milloin tahansa, eikä asiassa ollut nytkään mitään epäselvää. Äiti näytti kuvassa suunnilleen kymmenvuotiaalta, ja hänen pitkät, vaaleat hiuksensa - jotka nyt aikuisiällä olivat lyhyemmät - valuivat selkään sileinä ja tasaisina kiharoina. Äiti hymyili kuvassa ja näytti hyvin onnelliselta.

Kuvassa oli kuitenkin myös toinen henkilö, jonka Iiris olisi tunnistanut missä tahansa ja milloin tahansa. Hänkin hymyili mutta paljon aremmin kuin äiti. Hänen hiuksensa, joissa oli Iirikselle hyvinkin tuttu kampaus, ulottuivat olkapäille, ja yllään hänellä oli sama turkoosi mekko kuin nykyäänkin. Hänen vasemmassa käsivarressaan oli pitkä, punainen juova, joka ei ollut tähänkään päivään mennessä parantunut, ja myös hänen paljaissa säärissään oli monia naarmuja ja mustelmia. Niitä Iiris ei tosin ollut valkoisten housujen vuoksi huomannut, mutta edes se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että toinen kuvan tytöistä oli väistämättä Milja.

Iiriksen sydän hakkasi nyt niin lujaa, että hän pelkäsi sen hyppäävän kurkkuun ja sen jälkeen suun kautta ulos. Näin hämmästynyt ja järkyttynyt hän ei ollut vielä koskaan ollut.

Miten tämä oli mahdollista?

Iiriksen äiti oli jo keski-ikäinen nainen. Sitä vastoin Milja oli yhä pikkutyttö, joka ei ollut kuvan ottamisen jälkeen muuttunut miksikään. Iiris tiesi, etteivät haamut muuttuneetkaan. Hän kuitenkin yhä yritti torjua sen ajatuksen, että Milja oli aave.

Tietenkin Iiris ymmärsi, ettei Milja kerta kaikkiaan voinut olla tavallinen ihminen. Tavalliset ihmiset eivät olleet enää samannäköisiä kuin poseeratessaan vuosikymmeniä vanhoissa valokuvissa. Se, että Milja oli kummitus, ei kuitenkaan tuntunut ollenkaan hyvältä ajatukselta. Kummitukset olivat kuolleita. Iiris ei millään voinut tai varsinkaan halunnut uskoa viettäneensä koko ajan aikaa kuolleen kanssa. Toisaalta hänen oli kuitenkin pakko alkaa vähitellen uskoa sitä. Muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Tuo kuva oli pyyhkäissyt ne hetkessä pois.

Iiriksen mielessä pyöri jälleen kysymyksiä. Tällä kertaa ne olivat kuitenkin paljon häiritsevämpiä ja vahvempia kuin viimeksi. Niiltä ei kerta kaikkiaan päässyt millään rauhaan, vaikka olisi kuinka yrittänyt.

Kuka Milja oli? Mitä tekemistä hänellä oli Iiriksen äidin kanssa? Miksi hän oli kuollut? Miksi hän oli päättänyt ilmestyä Iirikselle, ja ennen kaikkea mitä hän oikein halusi?

Iiris tiesi, ettei Milja ollut huvikseen palannut maan päälle kummittelemaan. Huomattuaan pystyvänsä näkemään aaveita Iiris oli ottanut niistä paljon selvää ja oppinut, että ainoastaan sellaisista ihmisistä, joilla oli jäänyt jokin tärkeä tehtävä suorittamatta, tuli kuolemansa jälkeen haamuja. Muut pääsivät ikuiseen lepoon heti.

Toisaalta Iiristä pelotti, mutta toisaalta hän halusi myös auttaa. Milja oli kuitenkin hänen ystävänsä. Vähitellen Iiris oli alkanut myös ymmärtää, ettei hänen kykynsä välttämättä ollut rangaistus eikä taakka, vaan se saattoi olla myös lahja.

Iiriksestä tuntui, että vaikka monissa tarinoissa aaveet olivatkin pahoja ja ilkeitä, asia oli todellisuudessa toisin. Ainakaan Milja ei varmasti halunnut mitään pahaa kenellekään. Olihan hän hieman välinpitämätön ja omisti erikoisen huumorintajun, mutta senhän nyt ymmärsi; olihan hän sentään kuollut ja vieläpä lapsena. Iiris olisi voinut kuvitella aaveiden olevan jotenkin katkeria tai ainakin surullisia, mutta Milja oli kaikkea muuta. Iiris ihaili häntä koko ajan entistä enemmän. Hän oli varmasti joutunut lyhyen elämänsä aikana kestämään vaikka minkälaisia asioita, mutta siitä huolimatta hän oli selvinnyt kaikesta ja pysynyt itsevarmana. Sellaiseen ei varmastikaan olisi moni pystynyt.

Iiris käänsi esiin seuraavan kuvan. Siinä oli täysin toisenlainen tunnelma kuin edellisessä. Iiriksen äiti istui pöydän ääressä, ja hänen edessään oli kasapäin kortteja ja lahjoja. Keskellä pöytää oli syntymäpäiväkakku, jossa paloi 11 kynttilää. Sen olisi pitänyt olla iloinen päivä, mutta Iiriksen äidin mielestä se ei ilmeisesti sitä ollut. Hänellä ei ollut juhlamekkoa yllään, ja hän itki. Myös hänen hiuksensa oli katkaistu. Ne olivat nyt samanlaiset kuin Miljan hiukset edellisessä kuvassa, ja lisäksi niissä oli se sama kampaus, joka Miljallakin oli ja jota myös Iiriksen äiti nykyään aina käytti. Jo tuolloinko hänen pakkomielteensä tuohon kampaukseen oli alkanut? Miljastako se oli johtunut?

Yhtäkkiä Iiris kuuli keittiöstä napsahduksen. Hän ei ihmetellyt sitä, sillä hän tiesi sen olevan ikkunaan osuvan puunoksan ääni, mutta se sai hänet havahtumaan mietteistään ja muistamaan, että kouluunlähdön aika oli varmasti mennyt ohi kauan sitten. Iiris pomppasi pystyyn, syöksyi eteiseen, ryntäsi porraskäytävään ja ampaisi juoksuun.

10.

Kun Iiris lopultakin saapui koulun pihalle, siellä ei näkynyt enää ketään muuta. Huohottaen Iiris veti oven auki ja astui käytävään, joka näytti hieman aavemaiselta täysin tyhjänä. Vaikutti siltä, kuin koko rakennuksessa ei olisi ollut ketään muuta. Kaikkien luokkien ovet olivat kiinni, ja kellokin oli pysähtynyt.

Iiris lähti kävelemään portaita pitkin ylös, ja mitä lähempänä luokkaa hän oli, sitä hitaammin ja raskaammin hänen jalkansa nousivat. Aivan kohta hänen pitäisi koputtaa oveen, selittää opettajalle myöhästymisensä syy ja joutua kaikkien luokkatovereidensa silmätikuksi. Asiat menivät kuitenkin vielä pahempaan suuntaan. Iiristä vastaan tuli nimittäin tämän luokanvalvoja.

Iiris huokaisi mielessään. Niinpä tietysti. Totta kai luokanvalvojan piti tulla paikalle juuri nyt, kun Iiris ensimmäisen kerran koko lukuvuonna oli myöhässä. Totta kai asian piti myös tapahtua juuri silloin, kun Iiris oli muutenkin kaikkien opettajien mustalla listalla "itsekseen puhumisensa" vuoksi. Iiris oli aivan varma, että opettaja pitäisi hänelle nyt saarnan liian vilkkaan mielikuvituksen vaarojen lisäksi myös ajoissa olemisen tärkeydestä, mutta tämä kysyikin: "Iiris, onko sinulla mitään tietoa äidistäsi?"

Kysymys oli niin yllättävä, ettei Iiris pystynyt heti vastaamaan. Oltuaan hetken hiljaa hän änkytti: "Siis... Minkälaista tietoa?"

Opettaja naurahti. "Esimerkiksi sellaista, milloin olet nähnyt hänet viimeksi", tämä tokaisi.

"Tänä aamuna", Iiris tokaisi ja jatkoi, "ei, vaan sittenkin eilisiltana. Kuinka niin?"

"Hän ei ole tullut töihin tänään", opettaja vastasi.

"Mitä?" Iiris huudahti. "Miksi ei?"

"Juuri sitähän me tässä yritämme selvittää", opettaja sanoi. "Et siis nähnyt häntä tänä aamuna. Missä hän oli?"

"En tiedä. Luulin, että hän oli jo lähtenyt töihin", Iiris sopersi.

"No ei ollut", opettaja sanoi. "Täällä häntä ei ainakaan ole näkynyt koko päivänä."

"E-etkö voi soittaa hänelle?" Iiris kysyi yhäkin hyvin hämmentyneenä. Tämä keskustelu oli saanut hänet täysin ymmälleen, ja vasta nyt hän alkoi kunnolla ymmärtää, mistä oikein oli edes kysymys.

"Tietenkin olemme yrittäneet", vastasi opettaja. "Hän ei kuitenkaan ole vastannut."

Hetkeen kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Sitten Iiris kysyi: "En kyllä nähnyt isääkään aamulla. Pitäisikö minun soittaa hänelle? Ehkä hän tietää, missä äiti on."

"Soita toki", opettaja sanoi. "Sinun äidilläsi ei ole ollut koskaan tapana myöhästellä, ja sen vuoksi olenkin nyt hieman ihmeissäni."

Iiris alkoi penkoa laukkuaan ja löysi nopeasti kännykkänsä. Hän ei ollut ainoastaan hieman vaan todella ihmeissään, sillä äidillä ei tosiaankaan ollut ollut koskaan tapana myöhästellä.