Talvella rytmi - aamukahvi, lääkkeet, keinutuoli ja lehdet, päivällä yhä useammat lepohetket oman sängyn päällä. Iltapäivällä syömiset, keinutuoli, nokoset, illansuussa iltakahvit, iltalääkkeet, televisiouutiset, suurennuslasi ja lehtien selailua, tv:n katselua, lepäilyä vuoteella, myöhemmin nukkumaan. Pimeässä huoneessa pöytälampun valossa selällään maaten suurennuslasin ja lehden kanssa nukahtamisen odotusta, joskus aamuyöhön kahteen kolmeenkin.
Kesän tullessa elämänpiiri taas laajeni, äiti uskaltautui ulos. Pihamaasta tuli kauniilla säällä olohuoneen jatke. Ulkokeinussa oli hyvä istuskella vaikka tunti tai kaksikin ja seurata, mitä ympärillä tapahtui. Linnut, orava, jänis, koirantaluttajat, ohiajavat autot, keppien kanssa kävelijät, kaikki huomattiin. “Vaija siirsi tämän katajan metsästä tähän pensasaidan viereen”, “Vaija olisi jo katkaissut vaahterat keinun takaa”, “Onko näitä paksuja koivuja jo liikaa tässä keinun vierellä ?”. “En enää pysty mittään tekemään” sanoi äiti ja noukki silti selkä mutkalla koivusta varisseita oksia nippuhin pitkin nurmikkoa.
Aamukahvipöydässä kerrattiin yöllä nähtyjä unia, joissa oltiin isän kanssa autoajelulla ja kyläilemässä Veikko-enon luona Lappeenrannassa. Yhdessä yritettiin selvittää unien henkilöiden nimiä: Henni, Fanny, Vilma, Pakosalon Lempi, Kokon Lasse ja Aino. Vaikka useat sanat olivat kateissa, silti asiat selvisivät. Jotkut unet muuttuivat äidin mielessä tosiksi, hän oli varma siitä, että joku kävi yöllä ovikelloa soittamassa ja kolisteli ovella. “Kurkistelin verhojen raosta, kuka se oli”. Joku siellä oli, varmasti.
Kultaisen nuoruuden muistot olivat kirkkaina mielessä, äiti muisteli usein lapsuuttaan. Saimaan kanavalla hän tyttönä hyppäsi laivalle marjoja myymään ja seuraavalla sululla pois, kauniit Backlundin tytöt tunnettiin.
Isää äiti muisteli kyyneleet silmissä, yhteiset tekemiset, yhteinen pitkä ja onnellinen elämä, Kariniemen tärkeät vuodet. Kaunis koti ja pihamaa, rakkaat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset - siinä elämän tärkeät asiat. Läheisten valokuvia äiti katseli usein, tavatessa kyseli kuulumiset ja antoi elämänohjeita, vaikka leikkimielisesti. Hän oli kiinnostunut myös tämän päivän tapahtumista.
“Joutaisihan täältä pois, isän hautakivessä on paikka minunkin nimelleni.” sanoi äiti viimeisellä vierailullaan isän haudalla viikkoa ennen poisnukkumistaan.
Kiitos rakkaudestasi äiti, kiitos hyvistä hetkistä. Nyt pääsit isän viereen, ikuiseen lepoon ja rauhaan. Hyvää matkaa, Taivaanisä varmasti suojelee Sinua ja isää.
Raimo
Levolle laske luojani, armias ole suojani, sijailtain jos en nousisi taivaaseen ota tykösi.
- Aamen