Lumi K. kirjoitti 26.1.2018 22:36:
Muistatko vielä Alman (_Alma ystävämme_), kaikkein ensimmäisen
tarinan, jonka sinä minulta koskaan julkaisit lahtelaista.netissä?
Olin kahdeksanvuotias, kun sen kirjoitin kesällä 2010. Äsken
löysin sähköpostistani JATKO-OSAN, joka kertoo Alman elämästä
useita vuosia myöhemmin ja jonka kirjoittaessani taisin olla
12-13-vuotias. En vain ollenkaan ole muistanut, että minulla on
sellainenkin! Laitan sen tähän mukaan, jos haluat lukea. Siinä ovat
täsmälleen samat henkilötkin kuin alkuperäisessä Almassa!
ALMAN PÄIVÄ
"Alma! Herätys! On aika lähteä kouluun!"
14-vuotiaan Alman mielestä äidin huudon ja huoneeseen verhojen
raosta tulvahtavan kirkkaan auringonvalon yhdistelmä oli erittäin
ärsyttävä tapa herätä. Siihen hän kuitenkin havahtui lähes joka
aamu. Nytkin äiti seisoi ovenraossa, eikä varmasti liikahtaisi
siitä minnekään, ennen kuin huomaisi Alman päässeen sängystä
ylös.
Alma potkaisi peiton päältään ja nousi istumaan vuoteen reunalle.
Sekään ei kuitenkaan riittänyt äidille.
"Nousehan nyt kunnolla. Ei minulla ole koko päivää aikaa tässä
seisoskella, vaan minunkin pitäisi alkaa valmistautua
töihinlähtöön."
Äiti oli ammatiltaan opettaja, ja perheen lasten mielestä se
sopikin hänelle erittäin hyvin. Äiti oli elementissään saadessaan
komennella lapsia sekä töissä että kotona.
"Ei sinun tarvitse minua vahtia", Alma voihkaisi ja hieroi
silmiään. "Pääsen kyllä itsekin ylös."
"Minä tunnen kyllä oman tyttäreni", äiti vastasi. "Jos minä nyt
lähden huoneesta, sinä olet minuutin päästä taas sikeässä
unessa. Alahan nousta nyt."
Vastahakoisesti Alma nousi seisomaan, ja äiti meni tiehensä. Alma
pukeutui ja sitoi paksut hiuksensa poninhännälle. Sen jälkeen hän
meni keittiöön. Äiti, isä ja Alman isoveli Vili istuivat jo
pöydän ääressä. Myös perheen villakoira Molly oli paikalla; se
istui lattialla ja tuijotti perheenjäseniä vetoavasti toivoen, että
joku heltyisi antamaan sille palan leipää tai kinkkua.
"Huomenta, tyttöseni", isä sanoi.
"Huomenta", Alma sanoi, istahti ja otti itselleen leivän.
"Hyvä, ettei äiti enää pakota sinua syömään kaurapuuroa", Vili
sanoi. "Se ei nimittäin todellakaan tee hyvää sinun jo
ennestäänkin ihan tarpeeksi suurelle vatsallesi."
"Ja sinä olet jo 16-vuotias, mutta käyttäydyt edelleen kuin
kakara", Alma sanoi arvokkaasti.
Aikaisemmin Vilin ja Alman väliset riidat olivat olleet tulisia
tappeluita, joissa kaikki mahdolliset haukkumasanat ja tavarat olivat
lennelleet. Nykyään he eivät enää käyttäneet väkivaltaa, vaan
muutamia teräviä, tarkkaan valittuja sanoja, jotka oikeastaan
tehosivat paljon paremmin kuin toisen kasvoille paiskattu kaurapuuro.
Syötyään Alma vei astiansa tiskipöydälle ja huikkasi nopeasti
kiitoksen. Sen jälkeen hän ampaisi kylpyhuoneeseen pesemään
hampaansa ja kasvonsa.
Peseydyttyään Alma otti reppunsa ja meni eteiseen.
"Et kai sinä vielä lähde?" äiti ihmetteli. "Kouluhan alkaa vasta
tunnin kuluttua."
"Menen Annalle", Alma vastasi. "Kävelemme yhdessä kouluun."
"Onko sinulla varmasti nyt kaikki mukana?" äiti huolehti.
"On", Alma sanoi huokaisten.
"Kyllähän tyttö osaa jo itse huolehtia tavaroistaan. Hänhän on
kuitenkin kahdeksannella luokalla", Alma kuuli isän sanovan.
"Niin, mutta hänen muistinsa on aina ollut lyhyt", äiti sanoi.
"Minä lähden nyt", Alma huikkasi.
"Selvä, hyvää koulupäivää!" äiti huusi.
"Samoin", Alma sanoi. Yleensähän aikuisille toivotetaan hyvän
koulupäivän sijasta hyvää työpäivää, mutta Alman äiti oli
opettaja ja työskenteli koulussa. Sen vuoksi Alma vastasi usein
hänen hyvän koulupäivän toivotukseensa "samoin".
Alma syöksyi rappukäytävään ja soitti parhaan ystävänsä Annan
ovikelloa. Alma oli pienestä pitäen ollut vilkas ja nopea tyttö,
eikä hän melkein koskaan kävellyt, jos vain suinkin kykeni
juoksemaan.
Siinä kerrostalossa, jossa Alma asui, asui myös monia muita
suunnilleen samanikäisiä tyttöjä ja poikia. Heistä Almalle
läheisimmiksi olivat muodostuneet Anna ja Tatu. Millan ja Hannan
kanssa Alma ei tullut niin hyvin toimeen.
Nelli, jota kutsuttiin Neaksi ja joka asui äitinsä, seitsemän
sisaruksensa ja kahden kissan kanssa omakotitalossa, oli myös Alman
hyvä ystävä. Alma oli tutustunut häneen neljä tai viisi vuotta
sitten ollessaan Tatun kanssa yöretkellä. Nean äiti piti vielä
tiukempaa kuria kuin Alman äiti, mutta hänen olikin varmasti pakko,
koska hänellä oli kahdeksan lasta ja eläimiä elätettävänä,
eikä lasten isä osallistunut ollenkaan näiden kasvatukseen.
Kun Alma ja Tatu olivat auttaneet Neaa pelastamaan pulaan joutuneet
porsaat, Nea oli antanut heille molemmille palkinnoksi omat possut.
Alma oli nimennyt omansa Stellaksi, Nean possusta oli tullut Lilja ja
Tatun possusta Matthew. Nimet olivat peräisin intiaanileikistä, jota
lapset olivat silloin leikkineet. Tuo Tatun ja Alman yöretki, jonka
aikana he olivat tavanneet Nean, uineet, syöneet ja leikkineet, oli
yksi Alman ihanimmista muistoista. Hänellä ei varmaankaan koskaan
aikaisemmin ollut ollut yhtä hauskaa kuin silloin.
Stella-possu oli majaillut Alman kotona jonkin aikaa, mutta lopulta
siitä oli tullut niin iso, ettei sitä enää ollut voinut pitää
kerrostalossa. Stella majaili nykyään Tatun enon luona maalla. Myös
Matthew oli siirretty sinne. Tatu ja Alma kävivät toisinaan
katsomassa entisiä lemmikkejään. Ne olivat nykyään jo
täysikasvuisia sikoja, jotka saivat viettää aikaansa ulkotarhassa
tai niille tehdyssä rakennuksessa.
Annan äiti avasi oven. "Hei, Alma", hän sanoi.
"Hei."
"Tule vain sisälle", Annan äiti sanoi. "Anna on syömässä
aamiaista."
Alma meni keittiöön, ja Anna katsoi häneen hämmästyneenä.
"Miten sinä jo tähän aikaan tulit?" hän ihmetteli.
"Tällä kertaa en hidastellut", Alma sanoi virnistäen.
"Kuka sieltä nyt taas tulee?" Annan äiti ihmetteli kuullessaan
ovikellon soivan. "Tytöt, voisitteko avata oven?"
Anna juoksi eteiseen ja Alma meni perässä. Ensiksi mainittu avasi
oven. Kynnyksellä seisoi Tatu.
"Minun oli tarkoitus tulla teille ennen koulun alkua, mutta äitisi
kertoi, että oletkin täällä", hän sanoi Almalle. "Ajattelin,
että voisimme kävellä yhdessä kouluun."
"Minä aion kyllä mennä Annan kanssa, mutta kyllähän sinä
varmaankin voit kävellä meidän kanssamme", Alma sanoi. "Eikö niin,
Anna?"
"Kyllä varmaan", Anna sanoi näyttäen vähän nyrpeältä. Hän
olisi halunnut välillä olla kahdestaan parhaan ystävänsä kanssa.
Kun Tatu oli mukana, Anna tunsi aina olonsa vähän ulkopuoliseksi.
Alma ja Tatu puhuivat kaikenlaisista retkistä, joita olivat yhdessä
tehneet. Anna ei ollut koskaan ollut niillä mukana, eikä hän sen
vuoksi voinut osallistua keskusteluun.
Lapset menivät hetkeksi keittiöön, ja Anna söi aamiaisensa
loppuun. Sen jälkeen he lähtivät kouluun.
Porraskäytävässä he tapasivat Hannan ja Millan. Tytöt olivat
tapojensa mukaan pukeutuneet hienoihin merkkivaatteisiin, ja he
molemmat jauhoivat purukumia.
"Hei", Milla sanoi ja hymyili Tatulle. "Haluaisitko sinä, Tatu,
kävellä meidän kanssamme kouluun?"
"En halua", Tatu murahti. "Minä aion kävellä Annan ja Alman
kanssa."
Milla nyrpisti nenäänsä. "En käsitä, miksi sinä vietät aikaasi
mieluummin noiden typerysten seurassa."
"Jos et käsitä, niin se on sinun ongelmasi", Tatu tokaisi.
Milla tuhahti. "Tule, Hanna, mennään", hän sanoi ja veti Hannan
mukaansa.
Milla oli ollut ihastunut Tatuun niin kauan kuin Alma saattoi
muistaa, mutta Tatu ei ollut koskaan välittänyt Millasta. Tyttö ei
kuitenkaan vieläkään käsittänyt, ettei Tatu halunnut viettää
hänen kanssaan aikaa, vaan yritti joka päivä saada pojan mukaansa
esimerkiksi kävelylle tai elokuviin.
"Alma, haluaisitko sinä lähteä viikonloppuna pitkästä aikaa
maalle?" Tatu ehdotti rappukäytävässä. "Maalle lähtemisellä"
hän tarkoitti vierailua enonsa ja sikojen luokse.
"Se voisi olla mukavaa", Alma myönsi. "Kysyn koulun jälkeen
äidiltä ja isältä, antavatko he luvan. Käyhän se sinulle, Anna?"
"Kyllä kai", Anna mutisi. Hän olisi halunnut tehdä viikonloppuna
jotain hauskaa Alman kanssa, mutta hän tiesi, että silloin, kun siat
ja maaseutu kutsuivat, paras ystävä sai jäädä toiseksi. Anna
tiesi, että se oli vähän ilkeästi ajateltu, mutta siltä hänestä
siitä huolimatta tuntui. Alma oli ehdottomasti Annan paras ystävä,
mutta Anna ei ollut varma, ajatteliko Alma samalla tavalla. Tai kyllä
hän varmaankin ajatteli, mutta hän ajatteli niin luultavasti myös
Tatusta ja ehkä Neastakin. Anna oli sellainen ihminen, joka halusi
itselleen yhden parhaan ystävän sekä muita hyviä kavereita. Hänen
mielestään parhaan ystävän kanssa saattoi jakaa kaikki ilot ja
surut sekä viettää paljon aikaa. Muut kaverit eivät olleet niin
tärkeitä. Alma taas oli enemmän sellainen henkilö, joka halusi
monta parasta ystävää. Tytöt olivat muutenkin erilaisia; Alma oli
vauhdikas ja vallaton, Anna taas hiljainen ja hillitty.
Annan ilme synkkeni, kun Alma ja Tatu puhuivat tulevasta retkestä,
ja Alma huomasi sen. Hän kiirehti sanomaan: "Sitten, kun tulemme
sieltä retkeltä, me teemme yhdessä jotain hauskaa, Anna. Vai
mitä?"
Anna hymyili, ja kolmikko lähti yhdessä kohti koulunpenkkiä.
Lumi K. kirjoitti 26.1.2018 22:36:
Muistatko vielä Alman (_Alma ystävämme_), kaikkein ensimmäisen
tarinan, jonka sinä minulta koskaan julkaisit lahtelaista.netissä?
Olin kahdeksanvuotias, kun sen kirjoitin kesällä 2010. Äsken
löysin sähköpostistani JATKO-OSAN, joka kertoo Alman elämästä
useita vuosia myöhemmin ja jonka kirjoittaessani taisin olla
12-13-vuotias. En vain ollenkaan ole muistanut, että minulla on
sellainenkin! Laitan sen tähän mukaan, jos haluat lukea. Siinä ovat
täsmälleen samat henkilötkin kuin alkuperäisessä Almassa!