Lumi K. kirjoitti 26.1.2018 22:36:
    

    Muistatko vielä Alman (_Alma ystävämme_), kaikkein ensimmäisen tarinan, jonka sinä minulta koskaan julkaisit lahtelaista.netissä? Olin kahdeksanvuotias, kun sen kirjoitin kesällä 2010. Äsken löysin sähköpostistani JATKO-OSAN, joka kertoo Alman elämästä useita vuosia myöhemmin ja jonka kirjoittaessani taisin olla 12-13-vuotias. En vain ollenkaan ole muistanut, että minulla on sellainenkin! Laitan sen tähän mukaan, jos haluat lukea. Siinä ovat täsmälleen samat henkilötkin kuin alkuperäisessä Almassa!


    ALMAN PÄIVÄ

    "Alma! Herätys! On aika lähteä kouluun!" 14-vuotiaan Alman mielestä äidin huudon ja huoneeseen verhojen raosta tulvahtavan kirkkaan auringonvalon yhdistelmä oli erittäin ärsyttävä tapa herätä. Siihen hän kuitenkin havahtui lähes joka aamu. Nytkin äiti seisoi ovenraossa, eikä varmasti liikahtaisi siitä minnekään, ennen kuin huomaisi Alman päässeen sängystä ylös. Alma potkaisi peiton päältään ja nousi istumaan vuoteen reunalle. Sekään ei kuitenkaan riittänyt äidille. "Nousehan nyt kunnolla. Ei minulla ole koko päivää aikaa tässä seisoskella, vaan minunkin pitäisi alkaa valmistautua töihinlähtöön." Äiti oli ammatiltaan opettaja, ja perheen lasten mielestä se sopikin hänelle erittäin hyvin. Äiti oli elementissään saadessaan komennella lapsia sekä töissä että kotona. "Ei sinun tarvitse minua vahtia", Alma voihkaisi ja hieroi silmiään. "Pääsen kyllä itsekin ylös." "Minä tunnen kyllä oman tyttäreni", äiti vastasi. "Jos minä nyt lähden huoneesta, sinä olet minuutin päästä taas sikeässä unessa. Alahan nousta nyt." Vastahakoisesti Alma nousi seisomaan, ja äiti meni tiehensä. Alma pukeutui ja sitoi paksut hiuksensa poninhännälle. Sen jälkeen hän meni keittiöön. Äiti, isä ja Alman isoveli Vili istuivat jo pöydän ääressä. Myös perheen villakoira Molly oli paikalla; se istui lattialla ja tuijotti perheenjäseniä vetoavasti toivoen, että joku heltyisi antamaan sille palan leipää tai kinkkua. "Huomenta, tyttöseni", isä sanoi. "Huomenta", Alma sanoi, istahti ja otti itselleen leivän. "Hyvä, ettei äiti enää pakota sinua syömään kaurapuuroa", Vili sanoi. "Se ei nimittäin todellakaan tee hyvää sinun jo ennestäänkin ihan tarpeeksi suurelle vatsallesi." "Ja sinä olet jo 16-vuotias, mutta käyttäydyt edelleen kuin kakara", Alma sanoi arvokkaasti. Aikaisemmin Vilin ja Alman väliset riidat olivat olleet tulisia tappeluita, joissa kaikki mahdolliset haukkumasanat ja tavarat olivat lennelleet. Nykyään he eivät enää käyttäneet väkivaltaa, vaan muutamia teräviä, tarkkaan valittuja sanoja, jotka oikeastaan tehosivat paljon paremmin kuin toisen kasvoille paiskattu kaurapuuro. Syötyään Alma vei astiansa tiskipöydälle ja huikkasi nopeasti kiitoksen. Sen jälkeen hän ampaisi kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa ja kasvonsa. Peseydyttyään Alma otti reppunsa ja meni eteiseen. "Et kai sinä vielä lähde?" äiti ihmetteli. "Kouluhan alkaa vasta tunnin kuluttua." "Menen Annalle", Alma vastasi. "Kävelemme yhdessä kouluun." "Onko sinulla varmasti nyt kaikki mukana?" äiti huolehti. "On", Alma sanoi huokaisten. "Kyllähän tyttö osaa jo itse huolehtia tavaroistaan. Hänhän on kuitenkin kahdeksannella luokalla", Alma kuuli isän sanovan. "Niin, mutta hänen muistinsa on aina ollut lyhyt", äiti sanoi. "Minä lähden nyt", Alma huikkasi. "Selvä, hyvää koulupäivää!" äiti huusi. "Samoin", Alma sanoi. Yleensähän aikuisille toivotetaan hyvän koulupäivän sijasta hyvää työpäivää, mutta Alman äiti oli opettaja ja työskenteli koulussa. Sen vuoksi Alma vastasi usein hänen hyvän koulupäivän toivotukseensa "samoin". Alma syöksyi rappukäytävään ja soitti parhaan ystävänsä Annan ovikelloa. Alma oli pienestä pitäen ollut vilkas ja nopea tyttö, eikä hän melkein koskaan kävellyt, jos vain suinkin kykeni juoksemaan. Siinä kerrostalossa, jossa Alma asui, asui myös monia muita suunnilleen samanikäisiä tyttöjä ja poikia. Heistä Almalle läheisimmiksi olivat muodostuneet Anna ja Tatu. Millan ja Hannan kanssa Alma ei tullut niin hyvin toimeen. Nelli, jota kutsuttiin Neaksi ja joka asui äitinsä, seitsemän sisaruksensa ja kahden kissan kanssa omakotitalossa, oli myös Alman hyvä ystävä. Alma oli tutustunut häneen neljä tai viisi vuotta sitten ollessaan Tatun kanssa yöretkellä. Nean äiti piti vielä tiukempaa kuria kuin Alman äiti, mutta hänen olikin varmasti pakko, koska hänellä oli kahdeksan lasta ja eläimiä elätettävänä, eikä lasten isä osallistunut ollenkaan näiden kasvatukseen. Kun Alma ja Tatu olivat auttaneet Neaa pelastamaan pulaan joutuneet porsaat, Nea oli antanut heille molemmille palkinnoksi omat possut. Alma oli nimennyt omansa Stellaksi, Nean possusta oli tullut Lilja ja Tatun possusta Matthew. Nimet olivat peräisin intiaanileikistä, jota lapset olivat silloin leikkineet. Tuo Tatun ja Alman yöretki, jonka aikana he olivat tavanneet Nean, uineet, syöneet ja leikkineet, oli yksi Alman ihanimmista muistoista. Hänellä ei varmaankaan koskaan aikaisemmin ollut ollut yhtä hauskaa kuin silloin. Stella-possu oli majaillut Alman kotona jonkin aikaa, mutta lopulta siitä oli tullut niin iso, ettei sitä enää ollut voinut pitää kerrostalossa. Stella majaili nykyään Tatun enon luona maalla. Myös Matthew oli siirretty sinne. Tatu ja Alma kävivät toisinaan katsomassa entisiä lemmikkejään. Ne olivat nykyään jo täysikasvuisia sikoja, jotka saivat viettää aikaansa ulkotarhassa tai niille tehdyssä rakennuksessa. Annan äiti avasi oven. "Hei, Alma", hän sanoi. "Hei." "Tule vain sisälle", Annan äiti sanoi. "Anna on syömässä aamiaista." Alma meni keittiöön, ja Anna katsoi häneen hämmästyneenä. "Miten sinä jo tähän aikaan tulit?" hän ihmetteli. "Tällä kertaa en hidastellut", Alma sanoi virnistäen. "Kuka sieltä nyt taas tulee?" Annan äiti ihmetteli kuullessaan ovikellon soivan. "Tytöt, voisitteko avata oven?" Anna juoksi eteiseen ja Alma meni perässä. Ensiksi mainittu avasi oven. Kynnyksellä seisoi Tatu. "Minun oli tarkoitus tulla teille ennen koulun alkua, mutta äitisi kertoi, että oletkin täällä", hän sanoi Almalle. "Ajattelin, että voisimme kävellä yhdessä kouluun." "Minä aion kyllä mennä Annan kanssa, mutta kyllähän sinä varmaankin voit kävellä meidän kanssamme", Alma sanoi. "Eikö niin, Anna?" "Kyllä varmaan", Anna sanoi näyttäen vähän nyrpeältä. Hän olisi halunnut välillä olla kahdestaan parhaan ystävänsä kanssa. Kun Tatu oli mukana, Anna tunsi aina olonsa vähän ulkopuoliseksi. Alma ja Tatu puhuivat kaikenlaisista retkistä, joita olivat yhdessä tehneet. Anna ei ollut koskaan ollut niillä mukana, eikä hän sen vuoksi voinut osallistua keskusteluun. Lapset menivät hetkeksi keittiöön, ja Anna söi aamiaisensa loppuun. Sen jälkeen he lähtivät kouluun. Porraskäytävässä he tapasivat Hannan ja Millan. Tytöt olivat tapojensa mukaan pukeutuneet hienoihin merkkivaatteisiin, ja he molemmat jauhoivat purukumia. "Hei", Milla sanoi ja hymyili Tatulle. "Haluaisitko sinä, Tatu, kävellä meidän kanssamme kouluun?" "En halua", Tatu murahti. "Minä aion kävellä Annan ja Alman kanssa." Milla nyrpisti nenäänsä. "En käsitä, miksi sinä vietät aikaasi mieluummin noiden typerysten seurassa." "Jos et käsitä, niin se on sinun ongelmasi", Tatu tokaisi. Milla tuhahti. "Tule, Hanna, mennään", hän sanoi ja veti Hannan mukaansa. Milla oli ollut ihastunut Tatuun niin kauan kuin Alma saattoi muistaa, mutta Tatu ei ollut koskaan välittänyt Millasta. Tyttö ei kuitenkaan vieläkään käsittänyt, ettei Tatu halunnut viettää hänen kanssaan aikaa, vaan yritti joka päivä saada pojan mukaansa esimerkiksi kävelylle tai elokuviin. "Alma, haluaisitko sinä lähteä viikonloppuna pitkästä aikaa maalle?" Tatu ehdotti rappukäytävässä. "Maalle lähtemisellä" hän tarkoitti vierailua enonsa ja sikojen luokse. "Se voisi olla mukavaa", Alma myönsi. "Kysyn koulun jälkeen äidiltä ja isältä, antavatko he luvan. Käyhän se sinulle, Anna?" "Kyllä kai", Anna mutisi. Hän olisi halunnut tehdä viikonloppuna jotain hauskaa Alman kanssa, mutta hän tiesi, että silloin, kun siat ja maaseutu kutsuivat, paras ystävä sai jäädä toiseksi. Anna tiesi, että se oli vähän ilkeästi ajateltu, mutta siltä hänestä siitä huolimatta tuntui. Alma oli ehdottomasti Annan paras ystävä, mutta Anna ei ollut varma, ajatteliko Alma samalla tavalla. Tai kyllä hän varmaankin ajatteli, mutta hän ajatteli niin luultavasti myös Tatusta ja ehkä Neastakin. Anna oli sellainen ihminen, joka halusi itselleen yhden parhaan ystävän sekä muita hyviä kavereita. Hänen mielestään parhaan ystävän kanssa saattoi jakaa kaikki ilot ja surut sekä viettää paljon aikaa. Muut kaverit eivät olleet niin tärkeitä. Alma taas oli enemmän sellainen henkilö, joka halusi monta parasta ystävää. Tytöt olivat muutenkin erilaisia; Alma oli vauhdikas ja vallaton, Anna taas hiljainen ja hillitty. Annan ilme synkkeni, kun Alma ja Tatu puhuivat tulevasta retkestä, ja Alma huomasi sen. Hän kiirehti sanomaan: "Sitten, kun tulemme sieltä retkeltä, me teemme yhdessä jotain hauskaa, Anna. Vai mitä?" Anna hymyili, ja kolmikko lähti yhdessä kohti koulunpenkkiä.


    Lumi K. kirjoitti 26.1.2018 22:36:

    Muistatko vielä Alman (_Alma ystävämme_), kaikkein ensimmäisen tarinan, jonka sinä minulta koskaan julkaisit lahtelaista.netissä? Olin kahdeksanvuotias, kun sen kirjoitin kesällä 2010. Äsken löysin sähköpostistani JATKO-OSAN, joka kertoo Alman elämästä useita vuosia myöhemmin ja jonka kirjoittaessani taisin olla 12-13-vuotias. En vain ollenkaan ole muistanut, että minulla on sellainenkin! Laitan sen tähän mukaan, jos haluat lukea. Siinä ovat täsmälleen samat henkilötkin kuin alkuperäisessä Almassa!