Tällä sivulla pidän päiväkirjaa, esitän omia mielipiteitäni rakkaasta kotikaupungistani Lahdesta, ajankohtaisista asioista ja tapahtumista, muistelen menneitä vuosikymmeniä...
Välillä napsin digillä valokuvia, haastattelen tuttujani, rupatellaan, otetaan kantaa ja parannetaan maailmaa !!!

* Sivuston tekijä * Sisällysluettelo
* Kotikaupunkini * Kirjoita vieraskirjaan!
* Kalamarkkinat * Laituritanssit
* Taidetta, autoja * Hollolan kirkolla
* Suomen ja * Maailman sanomalehdet
Sivun aukeamisen nopeuttamiseksi olen pistänyt kunakin vuonna kirjoitetut jutut omalle sivulleen. Klikkaa linkkejä ja vilkaise muistelut. KAIKKI JUTUT 2018-2002
2018 - 2017 - 2016 - 2015 - 2014 - 2013 - 2012 - 2011 - 2010 - 2009 - 2008 - 2007 - 2006 - 2005 - 2004 - 2003 - 2002


Perjantaina 12. tammikuuta 2018

Tutustu itseesi, katso nämä
PIIRRETYT ELOKUVAT
SINUN OMASTA ELÄMÄSTÄSI ????

Meidän maailmamme tänään - Steve Cutts
Kulutusjuhlaa - Maks Monkozzz
Ihminen - lyhytelokuva - Steve Cutts


20180106

Minä ja musiikki

2.10.2017 Lumi Kaarna

Ensimmäinen oppimani laulu oli Sä kasvoit neito kaunoinen, jonka esitin isoäitini 60-vuotisjuhlissa ollessani itse kaksi vuotta vanha. Varsinaisesti innostuin musiikista kuitenkin vasta esikoulussa eli melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Lauloimme siellä kappaletta Minun ystäväni, ja se oli pitkän aikaa lempilauluni, josta pidin todella paljon. Samoihin aikoihin kävin myös muskarissa sekä soitin kanteletta, mutta sen soittamisesta en pitänyt ollenkaan vaan lopetin sen heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Kävin tunneilla vain, koska isoäitini oli halunnut maksaa minulle jonkin harrastuksen ja yhdessä äitini kanssa valinnut sen. Sen sijaan viulua halusin alkaa soittaa, koska kanssani samassa esikoulussa oli tyttö, joka sitä soitti ja jota ihailin. Aloitin viulunsoiton ensimmäisen luokan puolessavälissä.

Samoihin aikoihin, kun viulunsoittoni alkoi, äitini tutustutti minut YouTubeen ja sieltä löytyviin vanhoihin Tenavatähti-esityksiin. Katselin niitä todella mielelläni, ja lempikappaleeni olivat Hienohelma, Lintu, Mustan kissan tango, Elämän siiville ja Hymyhuulet. Opin lauluja helposti ulkoa ja kuvasin äidin tietokoneella omia lauluvideoita. Joskus tein myös niin, että laitoin jonkin Tenavatähti-esityksen taustalle pyörimään ja videolla ainoastaan auoin suutani esittäen laulavani. Perhejuhlissa halusin aina esiintyä, ja äitini ja tätini eivät sitä aina oikein jaksaneet kuunnella, mutta mummoni ja ukkini eivät kyllästyneet siihen koskaan. Yksi lempilauluistani oli myös Ievan polkka, jonka esitti Loituma-yhtye ja jonka tahdissa tykkäsin tanssia pari vuotta nuoremman kaverini kanssa.

Lapsilaulajien lisäksi minulla oli toinenkin suosikki. Seitsemänvuotiaana törmäsin vahingossa videoon, jossa 16-vuotias tyttö lauloi kappaletta Kuka keksi rakkauden, ja äitini kertoi, että kappaleen on oikeasti tehnyt sellainen todella huono laulaja kuin Kaija Koo. Päätin kuunnella alkuperäisen version, ja silloin aloin tykätä Kaija Koosta. Kerran jopa valehtelin koulussa, että vatsani oli kipeä, jotta minun ei tarvitsisi mennä iltapäiväkerhoon vaan pääsisin ukin luokse Kaija Koota kuuntelemaan ja karkkia syömään. Äitini oli tästä innostuksesta tietenkin aivan kauhuissaan, koska Kaija Koo on aina ollut hänen inhokkinsa. Kaikkein parhaat Kaija Koon laulut olivat tuohon aikaan mielestäni juurikin se Kuka keksi rakkauden ja sen lisäksi kappaleet Tinakenkätyttö, Minä muistan sinut, Alan jo unohtaa sekä Jos sua ei ois ollut. Minulla oli jopa "Kaija Koo -peruukki", jota silloin tällöin pidin päässäni ja leikin Kaija Koota.

Kesällä 2009 olin isoäitini ja tätini kanssa Saarenmaalla, ja mukana oli myös paljon isoäitini vanhoja ystäviä ja tuttuja. Minä pidin erään ravintolan pihalla heille kaikille lauluesityksen, jossa esitin neljä tai viisi kappaletta. Jossain vaiheessa paikalle tuli tanssijoita, joilla myös oli jokin esitys alkamassa, mutta eräs mummoni ystävistä meni kysymään, voisiko sitä vähän siirtää, koska minun ohjelmanumeroni on yhä kesken. Tanssijat suostuivat ja jäivät itsekin kuuntelemaan esitykseni loppuun. Eräs siellä esittämistäni lauluista oli oma kappaleeni Koirien kennelissä, jonka olin itse sanoittanut ja säveltänyt vuotta aikaisemmin.

Keväällä 2010 hain Lotilaan musiikkiluokille, ja syksyllä aloitin siellä kolmannen luokan. Saman vuoden kesänä innostuin oopperasta. YouTubessa oli video, jossa 10-vuotias Jackie Evancho lauloi kappaletta O mio babbino caro. Minä opettelin senkin ulkoa ja esitin parhaan kaverini syntymäpäivillä. Muut lapset ihmettelivät, miten voin muistaa italiankieliset sanat. Siitä lähtien, kun olin neljävuotias, minulla ja isoäidilläni on ollut tapana käydä laulamassa kirkossa joululauluja, ja juuri tuona samana vuonna siellä sattui olemaan oopperalaulaja Satu-Kristina Jaatinen. Mummoni sanoi myöhemmin, että oli hassua katsoa, kuinka innoissani hänen esityksestään olin. Hän sanoi, että tuijotin vain silmät pyöreinä. Televisiosta oli vähän aikaisemmin tullut ooppera Tosca, jossa pääosaa esitti Karita Mattila. Isoäitini oli ottanut sen nauhalle minua varten, mutta kun hän oli yrittänyt näyttää sitä minulle, en ollut suostunut katsomaan, sillä olin pitänyt hyvänä oopperalaulajana ainoastaan Jackie Evanchoa. Satu-Kristina Jaatisen esityksen nähtyäni kuitenkin ajattelin, että ei Jackie tainnut ainoa hyvä ollakaan, ja ehdotin itse Toscan katsomista. Minä ja mummo katsoimme sen joululomalla yhdessä, ja sekin oli mielestäni todella hyvä. Myöhemmin katsoin televisiosta myös Rigoletto-oopperan, ja pari kuukautta myöhemmin minä ja äiti kävimme oikein paikan päällä katsomassa oopperan Figaron häät. Olin noihin aikoihin aivan varma, että minusta tulisi isona oopperalaulaja, ja olisin halunnut aloittaa myös laulutunnit. Missään ei kuitenkaan ollut oopperaopetusta yhdeksänvuotiaille. Jonkin aikaa harjoittelin omatoimisesti ja pari kertaa leikkautin hiuksenikin samanlaisiksi kuin Jackie Evancholla, mutta ajan kanssa innostukseni laantui, ja kun 11-vuotiaana kävin äidin kanssa katsomassa Lepakko-operetin, en oikein jaksanut enää edes keskittyä.

Vielä yksi asia, jonka koen liittyvän musiikkihistoriaani, ovat minun ja isoäitini omat "laulukilpailut". Ollessani kahdeksan vuotta vanha aloimme järjestää esityksiä, joissa minä lauloin aina eri kappaleita ikään kuin eri henkilönä. Mummoni oli tuomarina ja valitsi aina muutaman henkilön jatkoon sekä lopussa voittajan, ja osassa kilpailuista vaihdoin vaatteitakin esitysten välillä. Tämä oli mielestäni todella hauskaa, ja odotin "kilpailuja" aina innolla. Niitä järjestettiin neljästi vuodessa — keväällä, syksyllä, halloweeninä sekä jouluna. Halloween-juhlat pidämme joka vuosi edelleen, mutta muut ovat alkaneet jo hieman vähentyä. Isoäitini miesystävä otti esitykset aina videolle, ja niitä on mummolassa vaikka kuinka paljon.

Kolmannelta luokalta lähtien kävin siis musiikkipainotteisen ala-asteen, ja yläkouluun siirtyessäni jatkoin Tiirismaalle — musiikkiluokalle yhäkin. Viidennellä luokalla soitin koulun bändissä bassoa, ja kahdeksannella luokalla minun oli tarkoitus soittaa kitaraa, mutta se ei sitten onnistunutkaan, koska olin paljon kipeänä ja tunneilta pois. Viulunsoiton lopetin 7. luokan jälkeen. Se oli oikeastaan alkanut tympiä jo useita vuosia aikaisemmin, mutta olin aina jatkanut sitä äitini toiveesta, sillä tämä oli sanonut, ettei halunnut kaikkien siihen kuluneiden rahojen menevän hukkaan. Lopulta äiti kuitenkin itsekin ymmärsi, että lopettaminen oli järkevämpi ratkaisu, sillä hänkin näki, etten ollut viulunsoitosta enää ollenkaan kiinnostunut. Enää en siis soita mitään, mutta pidän edelleen laulamisesta. Siellä, missä kävin soittamassa viulua, järjestettiin konsertti joka kevät ja syksy, ja esiinnyin niissä joka vuosi lukuunottamatta yhtä kertaa, jolloin olin sairaana. Kesällä 2012 lauloin isäni häissä kappaleen Taivaanrannanmaalari, ja siellä oli noin sata ihmistä yleisönä. Kun menin mummoni ja hänen miesystävänsä kanssa lomamatkoille, automatkatkin kuluivat aina laulaen, ja tämä oikeastaan pitää paikkansa vielä nykyäänkin, sillä käymme joka kesä ainakin Lohjalla ja Hyvinkäällä ja toisinaan muuallakin.

Tällä hetkellä suosikkiartistini on edelleen Kaija Koo, ja lempibändini on Scandinavian Music Group, josta aloin pitää 11-vuotiaana. Olen käynyt kerran katsomassakin Scandinavian Music Groupia äitini kanssa, ja se on jäänyt hyvin mieleeni, koska muuten en ole juuri käynyt kuuntelemassa artisteja tai bändejä. Minusta on kiva kuunnella myös uskonnollisia lastenlauluja ja oikeastaan paljon kaikenlaista muutakin musiikkia, joka vain on suomenkielistä. Ulkomaalaisista lauluista en pidä niin paljon, sillä suomenkielisiä sanoja on helpompi kuunnella, ja olen ollut tätä mieltä lähes aina lukuunottamatta sitä vaihetta, jolloin pidin oopperasta. Silloin minulle kelpasi mikä vain, ja useimmat silloin opettelemistani kappaleista olivatkin italiaksi. Pidän aika monista musiikin tyylilajeista, mutta rap-musiikista tai etenkään rockista en oikein tykkää.

Musiikki on tärkeää, koska se on hyvä tapa viettää aikaa ja luo elämään sisältöä, ja usein myös sellaisia asioita, joita ei itse ole osannut kunnolla muotoilla sanoiksi, voi löytää lauluista. Minulle musiikki antaa myös inspiraatiota, jos olen vaikka kirjoittamassa tarinaa. 11-12-vuotiaana tein paljon omia kappaleita, ja niiden nimiä ovat esimerkiksi Vaahteran alla, Kirsikoita, Aamukastetta, Eerika ja Iida-Lyydia. Vahvuuteni musiikissa on luultavasti laulaminen. Sen sijaan soittamisessa en ole hirveän hyvä. Musiikkimakuni on ollut pienestä asti melko samanlainen, eli olen aina pitänyt suomenkielisistä lauluista, ja Kaija Kookin on ollut suosikkini jo melkein yhdeksän vuotta. Toki joukossa on ollut myös sellaisia lyhyitä innostuksia, kuten esimerkiksi juuri se ooppera. Lempikappaleitani vuosien varrelta olen luetellutkin jo. Kuuntelen musiikkia yleensä yksin kotona tai yhdessä mummon ja ukin kanssa ollessani heidän luonaan käymässä, ja etenkin silloin, kun teen ruokaa tai paistan lettuja, laitan aina musiikkia taustalle soimaan. Musiikki on vaikuttanut paljon minun elämääni, ja olen sitä mieltä, että ilman sitä maailma olisi paljon tylsempi.


Se on suvussa tuo valokuvaus -
Ryti Strandbergin kamerat

06012018 Tapio Strandberg

Yhdeksi muistikuvaksi nyt aamulla, tuli valaistus. Ryti-isällä ensin magneesiumjauhetta. Yhdenlaiset järjestelyt, kun kamera jalustaan, sitten henkilöryhmän asettelu auttavaan ryhmäkuvaan. Ja, sitten sen jauheen ripottelu heijastintelineen eteen. Kun nämä on tehty, tarkistellaan henkilöiden sijainti. On ryhmässä lapsia ja monenikäistä seurakuntaa. Kun alkaa näyttää lupaavalta, Ryti antaa komennon: Nyt silmät auki. Sitten tulta jauheeseen. Melkoisin leimahdus ja sokaistus kaikille…ja sitä magneesiumliekin heittämää pölyä.

Elettiin toki lasinegatiivien aikaa. Mahdettiinko olla niin itsevarmoja, ettei vaihdettu uutta valottamatonta samaan kohteeseen? Olin kovin pieni valokuvaajan apulainen, etten muista. Aika kehittyi. Ryti osti 500W hehkulampun. Laati sille paksuseinämäisestä pahviputkesta säilytys- ja kuljetusputken, kantokahvoineen, ja sähköjohto kiepittiin sen yläreunaan. Toki piti ostaa lampulle myös kokoontaitettava heijastin. Sen paikka oli aivan lampun kannassa.

Olin läsnä joissakin kotikylän kotijuhlakuvauksissa. Huomattavan juhlalliset alkuvalmistetut, niine jalustoineen, jatkojohtoineen, ja lasilevykameroineen. Samat henkilöasettelut. Salit kodeissa perin pieniä. Rytin kameroissa oli yksi pistämätön ominaisuus. Kun se on vaaka-asennossa, sitä voi kutsua laajakulmakameraksi. Yleensä aina mahtui joukko kuvaan, vaikka olisi 15 + henkeä tarjolla.

Mutta, sitten se sähkövalo, ja 500W. Sen ajan kodeissa kun elettiin yhdellä kattolampulla 60W ja lisänä ehkä pöytälamppu huonetta kohti. Niinpä kodin sulake miltei aina 6 Ampeeria. Ainakin kahdesti olin mukana, kun taloon astui pimeys. 6 ampeeria tuli täydeksi, ehkä jostakin oheiskuormasta Ryti oli jo aina varautunut, että niin siinä voi käydä. Niinpä vakiovaruste oli 6 Ampeerin sulakkeita aina mukana. Niinpä kuvaus kohta jatkui, kun vaihto oli tehty.

Eipä Ryti-isä tätä kuvausta ammatikseen tehnyt. Ei toki. Jokin sosiaalinen esiintymisen tarve hänellä oli. Olihan hän niitä ensimmäisiä, jolla oli laatuisa gramofoni jo 1930-luvulla. Ja, tuli Ryti tunnetuksi seuramiehenä, suorastaan haluttuna hauskuuttajana. Joskus nuorena isä tuli opiskelleeksi tanssitaidetta, siihen lasikovien korkojen klip-klap-tanssiin.

Niinpä lapsena sain kokea senkin ihmeen, että kansan vaatimuksesta isä aloitti tanssin. Aluksi lattialla. Siinä yleensä ahdasta. Niinpä näin senkin kun Ryti-isä hypähti salin pöydälle, ja siellä kahvikuppien keskellä mitään rikkomatta esitti tanssin. Aploodit olivat myrskyisät.

Samoina vuosina kuvausta alkoi harjoittaa John-setäni. Kävi oikein kirjekurssin opikseen. Olen skannannut hänenkin kuviaan. Suorastaan merkittäviä tutkielmia itsestään. Myös ammattiveljien ryhmäkuvia.

Että suvussa. Elämäni ensi kuvan olen valottanut Rytin lasilevykameralla. Se oli jalustassa tätini maatilan pihalla. Sinne, kauniissa kesäpäivässä olim me melkoisena ryhmänä koolla. Ryti opastaa Tapio poikaa, ikää n. 7 vuotta:
'Älä koske mihinkään. Tässä letkussa roikkuu itselaukaisija. Kun tuolta ryhmästä komennan, siirrä tuo pikkuvipu oikealle. Juokse heti luoksemme.'
Kuva siitä tuli ja skannattuna tietokoneellani. Kerrotut Rytin välineet edelleen tallessa kodissani.

1 2 3
1. Lasilevy Saksasta 1930- ja 1940-luku
2. Rullafilmi koko 120 Saksasta n. 1950
3. Jokin pula-ajan jatko. Ei laatua, katosi aivan heti perheestä ja säännöstely salli 120 koon tulon myyntiin. Aivan loistava edelleen. Kuvasin teollisuutta sillä dialle 6x9 ja tulos, kuin palkkikameralla.


Arvo Saarinen muurasi Vesijärvenkatu 23-25, aivan kadun viereen

03012018 - Tapio Strandberg

Tämä, pieni sinnikäs, kähisevä mies. Oli lionnut rakennustöissä jo nuorukaisesta lähtien. Arvo oli yksi, joka muurasi Vesijärvenkatu 23-25, aivan kadun viereen, kuulun Lahden Metalli ja Rautateollisuudelle valimon. Raudalle ja messingille valimon käyttöönotto laajensi markkinoita. Oli aivan selvää, ettei konepaja ole itsenäinen, jos sillä ei ole valimoa.

Valimo mahdollisti sellaista asiakaskuntaa, jota voitiin kutsua vain valuosien lumolla. Kautta aikain oli vain taottu. Nyt kyettiin valmistamaan valamalla eteviä osia. Niinpä aukeni entistä enemmän Venäjän markkinat. Alkoi myös virrata mitä erikoisempia toimeksiantoja, kun valimon myötä sana kiiri ympäri Suomea ja laajalti muualle Venäjän maalle. Tuo kaikki oli mahdollista, kun 1860-luvulla oli saatu Tsaarin rakennuttama rautatie Helsingistä Lahteen ja Viipurin kautta Pietariin ja Moskovaan asti.

Valimo myös mahdollisti laivamoottorien valmistuksen. Eipä aikaakaan, kun Hietalahden Telakan piirustuksilla alettiin valmistaa sisävesimatkustajalaivoja. Tehtiin vallan neljä kappaletta. Olihan erikoista, että laivoja rakennetaan keskellä kaupunkia, ja Lahdessa nimenomaan. No, insinööritaito mahdollisti laivojen kokoonpanoniittauksen Vesijärven rannassa, pikkutelakoilla. Kuljetus mahdollistui raskaille osille, kun tehtaan pihaan saatiin kapearaiteinen rautatie, sellainen pistoraide, Loviisa-Lahti-radalta.

Laivoista yhtiön veteraanit ovat lausuneet 1958, yhtiön 50-vuotisjuhlassa laivojen olleen todella hyviä, vaan, hinta oli huono. Sillä tahdottiin selkeyttää, miksi yhtiö oli ajautumassa konkurssiin, ja hätiin oli kutsuttu laivainsinööri Swardberg. Laivat saatiin seilaamaan, ja joku niiden rungoista on edelleen ajossa Päijänteen vesistön varrella.

Tehtiin verstaassa täyskäännös. Muutettiin tuotantosuunnitelmia. Tuotettiin Venäjälle saha- ja puusepänkoneita, aikanaan myös vaneriteollisuuden kaikki tuotantolinjat. Aluksi tuli valmistautua Ensimmäiseen Maailmansotaan. Se toiminta antoi hyvin paljon vaativia tehtäviä verstaalle, kun aivan kaikkea toimitettiin Venäjän armeijan tarpeisiin. Sillekin toiminnalle tuli jatkoa, kun koettiin myös Toinen Maailmansota. Se toi verstaalle ammussorvaamot. Ja, eikös mitä. Kun oli sodittu onnistuneesti, koko verstas otettiin Sotevan tarpeisiin. Aloitettiin suurisuuntainen selviytyminen sotavelasta. Niin nytkin lähti aivan tavaton määrä koneita ja laitteita, nyt isäntämaaksi jo merkittiin Neuvostoliitto.

Verstaan koneisto laajeni voimalla. Tosin mahdottomia vaikeusia oli toimituksissa, kun aivan kaikki raaka-aine oli säännöstelyssä, ja etusija parhaalla neuvottelijalla, joka sai esitettyä, että juuri hänen tehtaansa on tärkeämpi toimittaja, kuin moni muu. Niinpä Soteva tuli toimitettua. Taitoa ja tietoa kertynyt yhtiön arkistoihin. Myös asiakassuhteita.

Saatoimme päästä biletaarikaupan osakkaaksi Neuvostoliiton kanssa. Se tarkoitti, kun oli saatu sopimukset aikaan ja toimitus itärajalle, Suomen Pankki oli takuumiehenä maksussa. Varmaa kauppaa, itsenäisellä Suomen valtiolla. Valtio puolestaan neuvotteli, sen tavaramäärän ja laadun, mitä kauppasopimuksen luonne edellytti. Siispä Suomi osti samalla rahalla Neuvosto-tuotteita, taitolaji sekin.

Niinpä historiallisen pitkä kauppajana jatkuu, vaikkakin pikkuhorjahdus tapahtui maailmanlaman 1990 ja Neuvostoliiton kaatumisen seurauksena. Jälleen verstas toimittaa konelinjoja ja tehtaita Venäjälle. Onhan aina ollut selvää - sodan jälkeen alkaa jälleenrakentaminen. Aikataulu on sitten joka kerralla oma juttunsa. Maailman rahavarat kun aina etsivät aluetta, missä sijoituksille saadaan suurin tuotto.

Wanha Valimo on nyt savuton. Se myytiin ravintola- ja neuvottelutiloiksi. Arvo Saarinenkin pois nukkunut. Kävi tosin 1955-56 valmistamassa omakotitalon kirjoittajalle. Tämäkin on savuton. Kaukolämpö nyt hoitaa lämmityksen.


28122017 Tapio Strandberg

Riemullista lunta

Ja, jälleen matkaan 1940 lukua.

Voi niitä talvia. Aivan normaalia, ettei katuamme saatu aurattua lainkaan. Oli rakennettu toki lumiaitoja vieripelloille, mutta, silti korkean pensasaidan sen yhteisvaikutus oli miltei kielteinen. Lunta saattoi olla 80 cm ahtalla Takalankadulla. Miten isäkin mahtoi mennä veturia kuljettamaan. Ei ainakaan katua pitkin. Kenties hän käveli radan sivua. Rataa aurattiin ahkerasti, ja sekin tuli koettua, kun lumiaura putosi kiskoilta liiallisen sivupaineen takia.

Mutta. Mahdoinko käydä vielä kouluakaan, kun yhden talven muisto on voimakkaana mielessä. Lunta kaikkialla pihapiirissä. Mutta, laskettelumäkiä ei lainkaan. Niinpä sisko-Tuulan kanssa kahlaamme radalle. Sen voi sanoa olleen yhtenä sileänä pöytänä. Oli tuiskunnut lunta jo monia päiviä ja aivan vinkuen tuuli kulki. Sillä merkittävä seuraus. Siihen aikaan, tuiskut saapuivat aina etelästä. Ja siitä sitten rakentui ratapenkalle laaja kantava valli kodin suuntaan.

Kuljimme vallia pitkin rataviertä. Astuen reunalle, murtui se tietysti, ja sitten mukkelismakkelis rinnettä alas. Pinta kaikkialla hankikantoinen. Voi sitä juhlaa. Saimme naapuristakin yhden ikätoverin herkuttelemaan talviurheilulla. Sille onnistuimme tekemään vielä villimmän muodon. Arvioin hangen paksuuden pitkässä tuiskulipassa, ja sitten, tasakäppähyppy. Jos suunnitelma oli täydellinen, hujahdin hangen reijästä, siihen rinneliukuun. Todella riemullista, meille lapsille, joilla ei ollut laskettelumäkeä.

Niinä vuosina oli aikuisilla muuta tekemistä, kuin kuljetella mukuloita jonnekin mäkiin. Muistan saaneeni aikaan kohtuullisen rivin aukkoja lumilippaan. Sisko ja naapurin Sirpa käyttivät Tapion valmistamia reikiä, saaden vauhdikasta menoa.


Sivun aukeamisen nopeuttamiseksi olen pistänyt kunakin vuonna kirjoitetut jutut omalle sivulleen. Klikkaa linkkejä ja vilkaise muistelut: - KAIKKI JUTUT 2018 - 2002
2018 - 2017 - 2016 - 2015 - 2014 - 2013 - 2012 - 2012 - 2011 - 2010 - 2009 - 2008 - 2007 - 2006 - 2005 - 2004 - 2003 - 2002

Käväisepä muillakin websivustoillani !

signalpenpals.net - 50.000 friends free
worldsignals.net - ads by countries
globalcollectors.net - swap anything
penpalclubs.net - penpal papers
penpalmagazine.net - more friends
lahtelaista.net - in Finnish only

VALO-CD